Joudun perumaan puheeni.
Suomi on onnettomien joululaulujen luvattu maa, ja se on asia, jota joulu joulun jälkeen joudun ihmettelemään. Ilmeisesti olen ymmärtänyt jotakin väärin, kun olen luullut, etta joulun pitäisi perimmiltään olla ilon juhla. Vapahtaja syntynyt teil', halleluja ja niin edespäin. Vaan, kun pieni ulkomaanelävä saapuu kuraiseen kotomaahan, jossa hanget korkeat nietokset ovat vain muistikuva, radiota ei uskalla avata:
Kah, vain hetken kestää elämä ja sekin synkkä ja ikävä. Ylimmän juhlan aikana laps' hankeen hukkuu unhoittuu. Vaan, kuka kulkee nyt yksinään kalmistoon, kuka yksin näin kylmässä on? Pieni lapsonen vain, joka näin kiiruhtain jälleen kynttilän haudalle tuo, sillä maailman kautta kuljemme laulain, taivasta kohti matka vie.
Ei ole lintulaudan varpunenkaan lintu tästä maasta, vaan tulee taivahasta.
Mut ylhäällä orressa vielä on vain se häkki mi sulkee mun sirkuttajain, ja vaiennut vaikerrus on vankilan; oi, murheita muistaa ken vois laulajan! Turhuuden turhuus kaikki on, niin turhaa touhu tää; me kylmin käymme sydämin, laps' sivuun vain jos jää.
Soi huurteessa helinä huilun, niin kirkas on tähtinen yö. Hän kulkenut on yli kuilun, maa taivaalle kättä nyt lyö. Kerran loppuun satu joulun saa, suru silmiäni sumentaapi. Kerran silmäin täyttää kyyneleet, virtaa vuolahina tuskan veet.
Nyt köyhän niinkuin rikkaan luo suloinen joulus tuo!
Ok, tunnustettakoon, että tänä vuonna Sylvian joululaulu melkein herkisti...
