Kolme yötä jouluun on

Tai vähän enemmän.
Vielä pitäisi malttaa nukkua 13 yötä ennen lentoa Suomeen.
Pikkuisen alkavat lapsella kärsimättömyys ja matkakuume nousta pintaan.

Lisäiloa näihin pariin tulevaan viikkoon tuovat
a)motivaatiokirjeiden vääntäminen ja
b)asunnon etsintä.
Molemmat voi pistää lokeroon "tuskaista", sillä:

a) Viralliskuuloinen ranska on ihan oma kielensä. Voi herranjesta mitä koukeroita saa välillä yrittää synnyttää. Lisäksi minä olen KAPINALLINEN, ja kirjoitan kirjeeni tietokoneella. Perusranskalainen kirjoittaisi käsin, ja joihinkin työpaikkoihin vaaditaan vielä nykyäänkin käsin väännetty hakemus. Miksikö? Nokun teettävät kuulemma grafologisia testejä. Siinä sitä onkin valintaperuste viimeisen päälle...

b) Tarvitseeko tätä edes kommentoida muuten kuin sanalla "TAAS".


Joka tapauksessa, loman ja muuton alla pää on taas sekaisin niistä monista ikuisuuskysymyksistä, joita on aina välillä ranskanvuosiensa aikana mielessään pyöritellyt.

Miksi tähän maahan integroituminen on niin pirun vaikeaa? Saattaahan tietysti olla, että minä olen jotenkin epäsosiaalinen poikkeus, mutta syvempien ystävyyssuhteiden aikaansaaminen ranskalaisten kanssa tuntuu olevan vallan arpapeliä. Emme kei vain ole ihan samalla aallonpituudella. Kaikki vähänkään paremmat kaverini ovat (olleet) ulkomaalaisia. Vaikka Nancy onkin kaupunkina tuttu, niin melkein ahdistaa ajatus siitä, että pitää jättää taakseen kiva kaupunki ja ystävät, joita ei tosiaan joka orrella istu.
Tuulimyllyjä päin vain, orhiseni!

Olisiko elämä vihreämpää aidan toisella puolen? En tarkoita edes Suomea vaan Jotakin-Muuta-Maata. Kummallisuutensa kullakin, mutta löytyisikö jostakin Ranskan rajojen ulkopuolelta enemmän minunluonteisiani ihmisiä?

Mahtaako sitä enää koskaan palata takaisin Suomeen? Ainakin joksikin aikaa varmastikin, mutta yltyisikö kaukokaipuu taas liian vahvaksi kun olisi aikana kotomailla oleillut? Waikeaa.

Kai sitä on vain muistutettava itselleen, että asioilla on taipumuksena järjestyä. Ei tämä tästä stressaamalla paremmaksi muutu. Muutan Nancyyn, löydän töitä ja rakennan tätä kieroa palapeliä, jota elämäksikin sanotaan, taas vähän etiäpäin...