Kuulen ääniä

Näköjään laiskakin ihminen osaa käyttää hyväkseen auringonpaistetta, ja rullaluistella kanaalin laitaa pitkin hylätylle nurmikonpalalle ottamaan aurinkoa ja olemaan ahkera opiskelija. Tai siis, L. oli ahkera opiskelija, minä kulutin aikaani sivistäen itseäni vähän asian vierestä, ja lueskelin helppotajuista kielitieteellistä opusta*.

Kyseisessä niteessä oli yksi selitys edellisessä viestissäni ihmettelemilleni asioille, ja toisaalta myös eräälle ilmiölle jota minä olen omalla kohdallani jo pitkän aikaa kummastellut: puolikuuroudelle.

Minullahan on ranskaksi varsin valikoiva kuulo. En ymmärrä jos joku puhuu selkäni takana, en ymmärrä jos televisio on vähänkään liian hiljaisella... en ymmärrä varsinkaan kanttiinissa, jossa kolme henkeä puhuu toistensa suuhun ja ympärillä on runsaanlaisesti muutakin meteliä. Minulle pitää puhua sel-ke-äs-ti ja etenkin päin naamaa. Ihan kuten huonokuuloisemmille ihmisille.

Lukemassani kirjassa heitettiin kuitenkin ilmaan seuraavanlainen teoria (puhuttaessa siitä, miksi tiettyjä kansoja pidetään kielellisesti fiksumpina kuin toisia):
"Eräs toinenkin selitys on kuitenkin mahdollinen. Maailmassa puhutut kielet käyttävät erilaisia akustisia taajuuksia. Noin kahden ja neljän ikävuoden välillä tapahtuvan ääntämyksellisen ehdollistumisen lisäksi on olemassa auditiivinen ehdollistuminen äidinkielelle. Niin ollen, ranskankieltä puhuvan on, sanan varsinaisessa merkityksessä, vaikea kuulla kieliä, jotka käyttävät korkeampia tai matalampia äännetaajuuksia. Siten esimerkiksi venäjää äidinkielenään puhuvat ovat tottuneet kuulemaan huomattavasti ranskalaisia enemmän eri äännetaajuuksia, ja nämä taajuudet sisältävät suuren määrän eri kieliä."

Noh, onpahan mukava tietää, etten minä sittenkään kuuroutumassa tai muuten vain vähän yksinkertainen.

Kirjassa puhuttiin toki myös kielien ja murteiden eroista, ja sivuttiin elsassin kieltä. Tai siis murretta. Eiku. Minua on täällä aina huvittanut, kun paikalliset käyttävät alsacien:ista ilmaisua dialecte, murre. ("Puhutko murretta?" "En kovinkaan hyvin." Ole siinä sitten varma mistä murteesta on kyse...)
Murrehan se toki on, mutta elsassilla ei ole murteena mitään tekemistä ranskan kanssa. Ellei satunnaista sanastoa lueta mukaan... eipä suomenruotsiakaan taideta suomen murteeksi laskea ;-)

Alsacien on suunnilleen yhtä lähellä normisaksaa (tai yhtä kaukana siitä), kuin esim. schweitsinschaksa. Silti tuntuu välillä, että ranskalaisten ajattelutapa on ennemminkin muotoa "Ne puhuu jotain tosi outoa paikalliskieltä", kuin "Ne puhuu saksan murretta".
Aina ei voi ymmärtää. Toisiaan ja samassa maassa.

Vaikka kyllähän sitä välillä tuntuu, ettei meitä savolaisiakaan aina ihan ymmärretä.

Loppuun vielä esimerkki keskimääräisestä paikallisesta kylännimestä. Monsieur Clooney etsii tietään Oberschaeffolsheimiin... Tosin en minä tiedä onko se pahempi kuin esim. Niedermorschwihr tai Schwindratzheim.



* Marina Yaguello; Catalogue des idées reçues sur la langue, Editions du Seuil.

Uusi asukas

Se saapui.

Ensin lappu keittiönpöydällä. 149 euroa.
Sitten toinen lappu keittiönpöydällä. 149 euroa jaettuna viidellä.

Loppujen lopuksi odotettiin, katseltiin kuka mahtaa olla kotona tiistaiaamuna.
Siivottiin kylppäriä, siirrettiin kalusteita. Tehtiin tilaa Sitä varten.

Tänään sitten mies tai pari huristelivat pakettiautolla matalan majamme eteen ja kantoivat Sen kolmanteen kerrokseen, sisään kapeasta eteisestä. Asettivat sievästi kaakeleille ja kiinnittivät tarvittavat johdot ja putket paikoilleen.

Siinä Se nyt sitten on. Hiukan vanhana ja kuluneena, mutta ilmeisen toimivana ja 12 kuukauden takuulla. Pesukone.

Nyt minun täytyy keksiä uusi tekosyy Sannan ja Ollin luona käymiseen.


---

Pesukoneen odottamisen lisäksi olen lukenut.
Viimeisimmäksi joululahjaksi saamani Amélie Nothombin kirjan Acide sulfurique, joka näennäisestä helppoudestaan huolimatta oli melkoisen ahdistava. Amélie Nothomb on belgialainen, Japanissa syntynyt kirjailija, jonka tausta nousevan auringon maassa näkyy myös kirjoitusten pohjalla. Jotain sievää, jotain vähän kieroa.

Acide sulfurique -teoksen perusasetelmasta tulevat ensimmäisinä mieleen japanilaiset Battle Royal -elokuvat. Sama, ihmisten julmuutta ja tirkistelynahalua alleviivaava tosi-tv -periaate. Kirjassa jonnekin päin maata perustetaan keskitysleiri, jossa erona toisen maailmansodan vastaaviin ovat vain 24 tuntia vuorokaudesa kuvaavat kamerat. Leirille kidnapataan naisia miehiä lapsia vanhuksia, ja palkataan muutama Kapo. Ja televisiovastaanotinten toisella puolen katsellaan suorana väkivaltaa ja kuolemaa. Kirja on tarina julmuudesta, mutta myös rakkaudesta, pakkomielteestä ja henkisestä kasvamisesta.

Acide sulfurique:a ei ole vielä käännetty suomeksi, mutta kolme muuta Nothombin kirjaa pitäisi lähikirjastosta löytyä. Selkeästi junalukemista, mutta en välttämättä suosittele unilääkkeeksi, saattaa häiritä sisäisen television katselua.

---

Jos taas mieluummin viettää aikaa englanninkielisten klassikoiden parissa, mutta on liian laiska käymään kirjastossa, voi tutustua Dailylit.com -sivustoon, joka tarjoaa kirjallisuutta luettavaksi pieninä päiväannoksina, mailitse tai RSS-lukijalla. Useimmat klassikot ovat ilmaisia, uudemmasta kirjallisuudesta pitää maksaa muutama dollari.

Minä olen niinkin mielikuvituksellinen, että kahlaan sivutoiminani läpi Ylpeyttä ja ennakkoluuloa.
Noh, pakottaapahan lukemaan englanniksi.

Lasten ja lukutaidottomien kirjoja

Sarjakuva on Ranskassa instituutio, jollaiseksi suomalainen ei voi sitä ollenkaan käsittää. Suomessa sana sarjakuva sisältää konnotaatioita lähinnä Aku Ankkaan, Hesarin viimeisen aukeaman kolmen ruudun strippeihin tai nykyään Japanin Mangaan. Ranskassa sarjakuva on kaikkea tätä, mutta myös paljon enemmän... Sanoisin, että kokonainen maailma. Jokainen ranskalainen omistaa ainakin muutaman albumin, tunnista useampia s-kuvailijoita nimeltä, ja on jossain vaiheessa nuoruuttaan istunut kirjakaupan käytävällä syventyen enemmän tai vähemmän värillisiin ruutuihin.

Sarjakuva ei ole myöskään mikään yksinomaan lapsille lapsille varattu taidemuoto, vaan hyvinkin vakavasti otettava tapa elättää itsensä... ainakin jos lahjoja riittää. Kertovathan paikallisen (tai ainakin miltei paikallisen) sarjakuvan tasosta ja suosiosta jotain esim. sellaiset nimet kuin Astérix ja Tintti. Ne tunnetaan Suomessakin monessa ikäluokassa. Jostakin olin lukevinani (oi mikä lähdeviittaus), että lasten ja lukutaidottomien kirjat muodostavat nykyään noin 20% Ranskan kirjamyynnistä. Joten ehkä siellä joku lukutaitoinenkin aikuinen on kirjakauppiaan pakeilla käynyt...


Tämän kaiken johdatuksen tarkoituksena on puhua uutisesta, johon joku arvoisista lukijoistani lienee jo törmännytkin, eli Muumien viimeaikaiseen hienoon pärjäämiseen Ranskassa. Angoulêmessa järjestetään joka vuosi sarjakuvafestivaalit, joiden painoarvoa voi kuvailla esim. sillä, että kävijämäärä on noin kolme kertaa suurempi kuin Helsingin kirjamessuilla. Ja Helsingin messuilla käy vuosittain noin 70 000 henkeä.

Tänä vuonna Muumien ranskankielinen käännöskokoelma Moomin et les brigands voitti Angoulêmessa Essentiel Patrimoine -palkinnon. (Essentiel = oleellinen, tärkeä. Partimoine = kansallisomaisuus, kulttuuriperintö) Kirjasta ollaan myös julkaisemassa toista ranskankielistä painosta, ensimmäiset 4000 myivät jo loppuun.

Näin ne onnistuvat suom(enruots)alaiset korruptoimaan pienten ranskalaistenkin mielet. Ehkä minun ei enää kymmenen vuoden päästä tarvitse selittää erikseen, että mitä ne kummat valkoiset hahmot siinä mukini kyljessä ovat...

Olipa kerran...

pieni paha noita, Känkkäränkkä nimeltään.
Se huvittelee syömällä rusinoita
ja iskemällä kepillään.

Jahas.
Olen ihan selkeästi Ranskassa.
Lehdessä luki, että nyt siitä yhdestä ex-mallista tulee ihan virallisesti maan ensimmäinen nainen. Lumikki ja yksi kääpiötä.
Asiasta pitäisi ilmeisesti olla jotain mieltä, mutta minulle on ihmeen sama. En tunne vielä itseäni tarpeeksi ranskalaiseksi ollaksi muuta kuin huvittunut moisista kuvioista.

Koska haluan sitkeästi antaa itsestäni relatiivisesti presse peoplea intelligentimmän kuvan, voisin diskuteerata vaikkapa... ranskan kielestä.

Neljännesvuosiadan täyttyessä sain lahjuksia, ja niiden joukossa oli kaksi armaan L:n lahjoittamaa kirjaa. Hiljainen vihjailuni oli mennyt perille. Pääsen viimeinkin opiskelemaan ranskaa hieman hupaisammalla tavalla.

Erik Orsenna, Académie françaisen eli Ranskan Akatemian jäsen on männävuosina kirjoittanut kaksikin lyhyehköä romaania, joiden tavoitteena on opettaa ranskaa niille pienille ranskalaisille jotka eivät sitä oikein osaa. Tai osaavat ja haluavat oppia paremmin.

Sisarukset Jeanne (10-v) ja Thomas (14-v) haaksirikkoutuvat matkalla Ameriikkoihin, ja myrsky vie heiltä kaikki sanat. La grammaire est une chanson douce kertoo sanojen etsimisestä ja siitä, kuinka Monsieur Henri opettaa mystisellä saarellaan pienet suojattinsa paitsi suojelemaan sanoja, myös pitämään kieliopista. Les Chevaliers du Subjonctif jatkaa itsenäisenä osana edellistä. Sisarukset joutuvat pakenemaan hirveitäpahoja diktaattori Nécrolea ja Madame Jargonosia Subjunktiivi-saarelle, sillä pahikset meinaavat laittaa kielen järjestykseen. Eihän se passaa, että ihmiset käyttävät enempää kuin tiukasti tarpeellisia viittä- kuuttasataa sanaa...

Lyhykäisen esittelyn jälkeen voisimme esittää olennaisen kysymyksen: Miksi kouluissa luetaan yhä vielä mieluummin Phèdrea, joka... ömmm... antiikkisuudessaan tappaa uteliaammankin 15-vuotiaan kielimielenkiinnon?




Eiköhän joku kirjakauppa suostu tilamaan opuksia teidänkin pienelle ranskanlukijallenne...