Se huvittelee syömällä rusinoita
ja iskemällä kepillään.
Jahas.
Olen ihan selkeästi Ranskassa.
Lehdessä luki, että nyt siitä yhdestä ex-mallista tulee ihan virallisesti maan ensimmäinen nainen. Lumikki ja yksi kääpiötä.
Asiasta pitäisi ilmeisesti olla jotain mieltä, mutta minulle on ihmeen sama. En tunne vielä itseäni tarpeeksi ranskalaiseksi ollaksi muuta kuin huvittunut moisista kuvioista.
Koska haluan sitkeästi antaa itsestäni relatiivisesti presse peoplea intelligentimmän kuvan, voisin diskuteerata vaikkapa... ranskan kielestä.
Neljännesvuosiadan täyttyessä sain lahjuksia, ja niiden joukossa oli kaksi armaan L:n lahjoittamaa kirjaa. Hiljainen vihjailuni oli mennyt perille. Pääsen viimeinkin opiskelemaan ranskaa hieman hupaisammalla tavalla.
Erik Orsenna, Académie françaisen eli Ranskan Akatemian jäsen on männävuosina kirjoittanut kaksikin lyhyehköä romaania, joiden tavoitteena on opettaa ranskaa niille pienille ranskalaisille jotka eivät sitä oikein osaa. Tai osaavat ja haluavat oppia paremmin.
Sisarukset Jeanne (10-v) ja Thomas (14-v) haaksirikkoutuvat matkalla Ameriikkoihin, ja myrsky vie heiltä kaikki sanat. La grammaire est une chanson douce kertoo sanojen etsimisestä ja siitä, kuinka Monsieur Henri opettaa mystisellä saarellaan pienet suojattinsa paitsi suojelemaan sanoja, myös pitämään kieliopista. Les Chevaliers du Subjonctif jatkaa itsenäisenä osana edellistä. Sisarukset joutuvat pakenemaan hirveitäpahoja diktaattori Nécrolea ja Madame Jargonosia Subjunktiivi-saarelle, sillä pahikset meinaavat laittaa kielen järjestykseen. Eihän se passaa, että ihmiset käyttävät enempää kuin tiukasti tarpeellisia viittä- kuuttasataa sanaa...
Lyhykäisen esittelyn jälkeen voisimme esittää olennaisen kysymyksen: Miksi kouluissa luetaan yhä vielä mieluummin Phèdrea, joka... ömmm... antiikkisuudessaan tappaa uteliaammankin 15-vuotiaan kielimielenkiinnon?
Eiköhän joku kirjakauppa suostu tilamaan opuksia teidänkin pienelle ranskanlukijallenne...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti