Jumps jumps jumps...

Olen huono nukkuja.
Olen ollut aina. Kuuluin niihin äärimmäisen rasittaviin lapsiin, jotka kerta toisensa jälkeen nousivat sängystä ja tepastelivat olohuoneeseen sanomaan: "hyss, laittakaa telkkaria hiljemmalle, minä en saa nukuttua." Eikä kannata kuvitella, että vanhempani olisivat katselleet westernejä kotiteatterista...

Parikymppisenä löysin korvatulpat. Mikä ihana hiljasuus ja rauha nukkua. Ainakin silloin kun joku ei nuku samassa sängyssä ja herätä minua kymmentä kertaa yössä ihan vain sillä, että kääntää kylkeä. Sänkyhän heiluu!

Eilisaamuna heräilin taas useamman kerran, L. pyöri vieressä, sänky kitisi ja heilui... ja ah sadepäivän iloa: Yläkerran lapsilauma (vaiko ravitalli?) leikki sisällä. Tamiti-tamiti-tamiti tumps. Välillä rappukäytävästä kuului rauhallisäänistä keskustelua:
- [kiljuntaa, kiljuntaa]
- Hyssss!
- Papa, PAPA, viens voir!
- Hysss!
- [kiljuntaa, kiljuntaa]
- HYSS!

Näinä aamuina muistan elävästi parin vuoden takaisen alakerran naapurini, joka oli ajaa minut hermoromahduksen partaalle:

Olin juuri muuttanut tilavista yhdeksästä neliöstä tilaviin 18 neliöön. Ah rauhaa ja tilaa, ei celinedionia seinän takana, ei palohälyksiä aamuneljältä. Tai niinhän minä luulin. Parin päivän jälkeen se alkoi.
Jumps jumps jump-jump jumps.
Matala jytinä, joka tuli asuntooni rakenteita pitkin. Aina samoihin aikoihin arki-iltaisin.
Jump-jump-jump jumputi-jump

Ääni joka herätti minut jos nukuin, joka esti minua nukahtamasta. Ääni jota ei saanut peitettyä korvatulpilla, joka esti minua keskittymästä yhtään mihinkään.
Bassot? Koripalloilija? Nyrkkeilijä hyppäämässä narua?

Kävin koputtamassa kaikkien naapureiden oville. Ainoa joka ei avannut, oli suoraan alapuolellani. Hain accueil:n tädin koputtamaan. Ei avattu vieläkään. Kävin toisena, kolmantena ja viidentenä iltana. Epäilin tulevani hulluksi, ja epäilin myös, että minua luultaisiin ennenpitkää luulosairaaksi. Jumps jump-jump jumps

Tuli kesä, rauha ja kärpäset.
Ääni katosi lomien myötä, ja lähes unohdin koko asian, kunnes se palasi takaisin, syyskuun ja uurastuksen kera.

Toisena tai kolmantena iltana menetin hermoni. Menin koputtamaan, kerran, toisen, kuulin jonkun yskivän oven takana, mutta minulle ei avattu. Hain yövartijan, joka totesi asian laidan, koputti hänkin, ja kun ei vieläkään saanut vastausta, yritti omia avaimiaan oveen.
Tilanteen hälyttämä asukas havahtui viimein, ja tapasin äänivainoojani silmästä silmään.

Jonkin sortin aerobikkari-kuviovoimistelija.
Niin kiltti ihminen, että naapureiden häiritsemistä välttääkseen kuviovoimisteli kuulokeet päässä. Eikä siis sen takia kuullut koputuksiani.

Asia selvisi.
En ymmärrä vieläkään miten 18 neliössä mahtui kuviovoimistelemaan.
Enkä tiedä hankkiko hän tatamin, mutta joka tapauksessa jumputus loppui.
Ja minun stressihormonitasoni palautui entiselleen.


Nykyään, kun kuulen yläkerrasta pienten jalkojen tymist... anteeksi tepastusta, muistutan itseäni alakerran kuviovoimistelijasta. Nykyisestä metelistä sentään pääsee eroon korvatulpilla.

Ja sänkykään ei heiluisi jos sen kiinnittäisi paremmin seinään. Mutta se on projekti sinänsä.
Savolainen projekti. Aloittamista vaille valmis.

Kuva ei liity mihinkään mitenkään, mutta tiesittekö, että ranskalaisissa kenkälaatikoissa on keskimäärin kaksi kenkää?