Näen keltaista

Minua informoitiin messengerissä seuraavin sanoin:
Susan voitti oikeusjutun. Matti aikoo valittaa.

Mitä? Kuka Susan? Kuka Matti?
Olisin ollut niin onnellinen kun olisin voinut jäädä tästäkin asiasta uutispimentoon.
Viisi päivää ilman nettiä olisi varmaan hoitanut asian.

Mutta kuitenkin, en voinut välttyä Ruususen unilta. Lueskelin sitten aikani kuluksi asiasta käytyä nettikeskustelua Hesarin sivuilla, ja pienen tovin verran minua hävetti olla suomalainen. Ensimmäisenä mieleeni tuli EB:n minulle taannoin jättämä kommentti:

Mä en tiedä, mistä olla eniten huolissani [- - - ] vai suomalaisen teinin kykenemättömyydestä muodostaa koherenttia ja ymmärrettävää argumenttia, jossa on muitakin sanoja kuin "niinku" "öö tietsä" "niinku sillee, vaikee selittää".

Mä en tiedä olenko enemmän huolissani siitä, että asiasta jaksetaan kohuta yhtä paljon, vai siitä, että Hesarin sivujen keskusteluissa on 200 viestiä, joissa ei ole mitään uutta ensimmäisten kymmenen jälkeen. Olen aina kuvitellut, että foorumeiden peruskäytössäännöt olisivat:
a) luen aiemmat viestit
b) argumentoin mielipiteeni
c) jätän sanomatta jos sisältö on laatua "joo oon ihan samaa mieltä!!1".

Hesarin keskustelupalsta on muutenkin usein hutera. Aikuiset ihmiset...

KurosRuususVanhastapaus sai minut miettimään omaa suhdettani (tai pikemminkin suhteettomuuttani) ranskalaiseen lehdistöön. DNA:n luen töissä, mutta muuten jää melko vähälle.
Tästä maasta puuttuvat melkein täysin Iltalehden ja Ilta-Sanomien kaltaiset päivittäin ilmestyvät iltapäivälehdet. Juorut ja pipöl hoidetaan pois alta aikakauslehdillä. Ja lehtimyyjien kojujen edessä olevat lööpit ovat nimenomaan tämäm people-lehdistön lööppejä, joissa on niin paljon tekstiä ja kuvia, että ne ohittaa helposti.

Keltaiset yhden lauseen shokkiviisaudet eivät luojan kiitos kansoita katukuvaa.

Suomessa ei pääse lööppejä pakoon, ja pelottavin on se tapa jolla otsikot tehdään.
Opinhan viime jouluna, että Janina on laihtunut 20 kiloa (!). Niin taitaa kyllä olla tehnyt moni muukin synnyttänyt naisihminen... Myös kontekstinsa ulkopuolella lööpit ovat täysin käsittämättömiä. Muistan elävästi kun tulin Suomeen joulun 2005 alla. Kävelin Helsinki-Vantaalla ulos suljetulta alueelta, ja ensimmäinen näkemäni asia oli kolme sanaa:
Arista uusi idoli!
Siinä sitten seisoin rikkinäisen matkalaukun kanssa ja silmiäni räpsytellen yrittäen saada aivoni ymmärtämään niihin tungettua ilmeisen oleellista informaatiota. Kuka Ari? Mikä idoli? Häh?

Lööpit saisi minun puolestani lakkauttaa, vaikka tedänkin, että muutaman pienen kirjapainon henki ja elämä on kiinni keltaisesta lehdistöstä. Oli jo silloin 90-luvun alkupuolella, kun Matti ryyppäsi, Matti tappeli, Matti katosi baarireissulla, Matti löytyi ja pyysi anteeksi.

Kyseessä ei tosin tainnut olla Vanhanen, vaan Jyväskylän lahja mäkihypylle. Kuuluisuuksista puhuttiin lööpeissä jo silloin pelkällä etunimellä.

Lopuksi voisin todeta olevani todennäköisesti pahasti ajastani jäljessä, eli kaikki lienevät tämän jo nähneet. Mutta jos ette ole, jaan teille tämänhetkisen Youtube-suosikkini, Helsingin valituskuoron. Lööppejä ei pääse pakoon ja ihmiset eivät vain tajua kuinka käyttätyä liukuportaissa. Edes joku valituksen aihe on yleismaailmallinen..