maanantaina, maaliskuuta 31, 2008

Sähköä ja keramiikkaa

Ha! Onnistuin viimeinkin paistamaan kananmunan kaasuliedellä polttamatta sitä pohjaan.
Saavutus tämäkin.


Pienistäkin onnistumisista pitää iloita, sanovat. Mutta kaasuliesi kananmunilla ei ole tämän päivän varsinainen aihe.

Olen herännyt tänään viideltä. Istunut puolitoista tuntia junassa nähdäkseni kuinka toimii laatu-turvallisuus-ympäristä -järjestelmä sähköntuotantolaitoksella. En edes saanut säteilyä, sillä tällä kertaa kyse ei ollut ydinvoimasta, vaan ihan vain perinteisestä hiilenpoltosta.

Syönyt lounasta luokkakaverin kotikotona. Asunto oli hirvittävän täynnä kaikkea...posliinieläimiä, tauluja, valokuvia, kukkia, kirjailtuja tyynyjä ja kirjavia tapetteja. Jossain vaiheessa mieleni teki pois ennenkuin ahdistun.

Istunut toiset puolitoista tuntia junassa palatakseni kotiin.
Ja kaikki tämä pitäisi toistaa noin kolmeen kertaan seuraavien parin viikon aikana... onneksi eri yrityksissä. Minulla ei ole mitään junassa istumista vastaan, mutta piru vie täälläkin osaavat pyytää oravannahkojen sijasta rahaa junalippujen vastineeksi.

Jossain vaiheessa paluumatkaa oltiin pikkuisen myöhässä aikataulusta, ja minä maisemien katselemisen sijasta lueskelin 20minutes:ia.

Sitten oli pakko hörähtää ääneen. Sähköongelma asemalla on sentään melkoisen tavanomainen syy myöhästymiseen, ainakin seuraavaan verrattuna (vapaa käännös):

Pariisin ja Strasbourgin väliä liikennöivä TGV-juna joutui lauantaina pysähtymään Savernen lähellä törmättyään puutarhatonttuun. Jos juna olikin tapahtuman takia 50 minuuttia myöhässä, se ei kärsinyt aineellisia vahinkoja, eikä kukaan loukkaantunut. Eilisiltana poliisi selvitti yhä mitä puutarhatonttu teki raiteilla.


Nii-in, aprillipäivä on vasta huomenna, joku taisi olla etuajassa pilansa kanssa.

torstaina, maaliskuuta 27, 2008

Mitä mainiota ostit..?

Aina välillä sitä huomaa, että kummasti vain äidinkielenkin aktiivinen sanavarasto kitistyy, kun arjessa puhuu väärää kieltä. Ilman internettiä varman ontuisin jo paljonkin. Viimeisimmäksi mietin tässä aivan äsken, että kuinka sanotaan suomeksi assumer. J'assume. I assume. Minä... minä... (sanakirja kiitos!) hyväksyn itse(ssä)ni. Kankeaa. Ylipäätäänkin blogiteksteissäni olisi paljon enemmän suoria lainasanoja, jos en ihan tarkoituksella karsisi niitä mahdollisimman vähään. Sitkeästi yritän.

Noh, kuitenkin, minä puolipäiväekolo päätin tänään hyväksyä kapitalistisen puoleni.

Haastan kaikki kynnelle kykenevät ja oman kapitalistisen puolensa assumoivat bloginpitäjät esittelemään viimeisen vuoden (tai parin) viisi parasta ostostaan.
Mitä sellaista olet hankkinut, joka onkin osoittautunut korvaamattomaksi, rakkaaksi tai muuten vain himskatin käteväksi?

Oma materiani, ei-tärkeysjärjestyksessä, vassokuu:

1) Makuupussi (Décathlon, surprise, surprise...)
on pelastanut minut monelta hankalalta nukkumatilanteelta, niin irlantilaisella leirintäalueella kuin yhdeksän neliön lattialla. Mukavuuden maksimoimiseksi pussin paras kaveri on minityyny, jonka hankin jonkin dublinilaisen camping-kaupan alennusmyynnistä. Se muuten mahtuu tuonne pussiin mukaan.


2) Leipäkone (Ostettu käytettynä, iäkkäämältä pariskunnalta.)
Maailman kahdeksas ihme hurisee keittiön nurkassa tasaisin väliajoin. On se vaan kätevää kun leivontalaiska ihminenkin saa tuoretta leipää, ja jopa ruisjauhoilla varustettuna halutessaan.


3) Pyöränkori (Saksalaista laatutyötä, tai ainakin Reinin tuolta puolen ostettu.)
Miten minä selvisin aiemmin ilman koria..? Autottomalle ihmiselle ihan ehdoton lisävaruste, kaikki vähänkin painavampi (mm. kymmenen kiloa märkää pyykkiä) on kätevää virittää koriin. Kauppakassin unohtuessa kotiin se toimii jopa ostosreissun kaverina.
Photo non contractuelle, mutta tuon tyylinen tarakkakori se on. En jaksanut lähteä ulos vesisateeseen hiipparoimaan kuvanottoa varten...


4) Sähköhammasharja (Hankittu Saksan kosmetiikkaihmeestä.)
Niin noh. Jäin... koukkuun. Lohdutuksekseni totean, että on niitä vakavampiakin addiktioita.



5) Pokka Pitää -dvd:t (Ebay, mikäpä muukaan.)
Sanottakoon yksinkertaisesti, että tässä maassa tulisi hulluksi ilman ajoittaista annosta brittihuumoria.



Voilà.
Nyt haluan nähdä teidän rakkaat ostoksenne. Hus hus valokuvaamaan siitä!

Raja satiirin ja kauhun välillä on hiuksenhieno

Mitä pitää tehdä päästäkseen sensuroiduksi? Arvostella... esimerkiksi uskontoa.

Olen nähnyt tämän vuoden aikana jo kaksi hyvää elokuvaa.
Molemmat kuuluivat siihen sarjaan, joka jää pyörimään mieleen ja tulee ajatuksiin vielä pitkän aikaa jälkeenkin... vallan eri syistä tosin.
Ensimmäinen oli Into the Wild (suomeksi taitaa olla Erämaan armoille), joka on jokaisen matkahinkuisen uusi kulttileffa. Suosittelen lämpimästi, mutta ei siitä sen enempää tällä kertaa.

Tänään puhun mustavalkoisesta piirretystä, joka sai 2007 Cannesin elokuvafestivaalien tuomaristopalkinnon ja edusti Ranskaa Oscar-hulinoissa. Siinä sivussa leffa on myös aiheuttanut paljon kohua.

Marjane Satranin omaelämäkerralliseen sarjakuvaan perustuva Persepolis ei ole piirrettyydestään huolimatta mikään lastenelokuva.
Ei kevyt eikä helppo.

Alku sijoittuu 70-luvun Iraniin, aikaan ennen vallankumousta. Pienen Marjanen perhe on vasemmistolainen... vallankumouksellinen, ja sitten vallankumous iskeekin. Tosin ei se, jota perhe olisi odottanut. Yhtäkkiä pitääkin totutella käyttämään huvia, ja länsimaisesta musiikista tulee viinin kaltainen ylellisyystuote. länsimaista musiikkia. Sitten saapuu Irak ja pommit Teheranin ylle, ja teini-ikäinen Marjane lähetetään Wieniin, ranskankieliseen lukioon.
Itävallassa iranilainen onkin yhtäkkiä ulkomaalainen ja etenkin ulkopuolinen, eikä aikuistuminen tapahdu mitenkään kivuttomasti tai itsestäänselvästi, oltiin sitten Teheranissa tai Wienissa.



Mieleni on tehnyt puhua Persepolisista jo pidemmän aikaa, mutta nyt sain siihen ihan syyn. En ollut kovinkaan yllättynyt tänään Le Mondesta lukiessani (hei kerrankin jotain muuta kuin DNA!), jotta filmi oli viimeisimmäksi kielletty Libanissa. Anti-iranistinen ja islamofobinen.

Ehkä molempia näitä, mutta Persepolis on kuitenkin mielestäni vasta toissijaisesti kantaa ottava elokuva tai kansankuvaus. Ensisijaisesti se on omaelämäkerta... kasvamisesta ihmisen hulluuden keskellä.

Niin, että rynnätkää katsomaan suurin joukoin jos ette ole vielä nähneet. (Ensi-ilta oli ja meni Suomessakin viime lokakuussa, mutta läheiseni tietävät jo minkä deeveedeen saavat ensi jouluna...)

tiistaina, maaliskuuta 25, 2008

"Forget Paris, bonjour New York"

Minä jotenkin luulin, että pikanaimisiin hyökkääminen olisi wanha juttu, tai ainakin liian amerikkalaista ranskalaisille.

Olin väärässä.
Sain annoksen keltaista lehdistöä ihan oman DNA:mme toimesta.
Kaikkein masentavinta lienee, etten edes opeta teille mitään, sillä jopa Hesari on päättänyt tarttua "uutiseen"...

Epäilin asiaa jo siinä vaiheessa, kun armas monsieur Presidentti talutti alttarille laulaja-malli -tyttöystävänsä (josta kirjoitin *aiemmin* ) muutaman hassun viikon seurustelun jälkeen.

Ilmeisesti neiti Cécilia Ciganer-Albéniz (joka hänkin on saanut palstatilaani ), paremmin tunnettu ex-Sarkozyna, pelkäsi jäävänsä entisen aviomiehensä varjoon, sillä otsikot kertoivat hänen menneen naimisiin marokkolaissyntyisen mainosmogulin Richard Attiaksen kanssa. (Sama mies jonka kainalossa C. kuvattiin jo vuonna 2005... rouvan kantaessa vielä Sarkozyn nimeä.)

New Yorkissa.

Vaatimattomin menoin.

Kolmipäiväiset häät.
Vain 150 vierasta, joista suurin osa lennähtänyt paikalle lammikon tältä puolen.
Art deco -ravintola Rainbow Room, Rockefeller centerin 65. kerroksessa, Manhattanin sydämessä.
Pyörivä tanssilattia ja gaalaillallinen.
Versacen hääpuku.
Harlem Gospel Choir laulamassa seremonian aikana.

Au Bon Marché -tavaratalon nettisivuilla esillä olleen lahjalistan mukaan parille olisi saanut lajoittaa esim. kaksi Frette-tyynynpäällistä (320 €) tai kaksitoista Baccarat-viinilasia (1884 €).

Lukemani mukaan Gala olisi loppujen lopuksi saanut yksinoikeuden kuvamateriaaliin häistä.

Veikkaan, että 150 hengen syöttäminen Rainbow Roomissa maksaa maltaita, mutta kuvista maksettujen palkkioiden jälkeen pariskunta Attis ei ehkä jääkään niin pahasti tappiolle.
Joskus kannattaa olla kuuluisa.

Ja rikas.

Minusta oudosti tuntuu, että jos L. meinaa joskus kosaista (tai minä sitten seuraavana karkauspäivänä), tämän pariskunnan häät saattavat olla hipun verran vaatimattomammat...
Meille kelpaa lahjaksi myös Marimekko!

Hiljaista Roomansopimusta

25 mars 1957. 6 pays, la France, le Luxembourg, les Pays-Bas, l'Italie, la Belgique et l'Allemagne signent à Rome un traité qui donne naissance à la Communauté européenne, créant un marché commun aux frontières ouvertes.

Euroopan talousyhteisö perustettiin 25. maaliskuuta 1957 Rooman sopimuksella. Sopimuksessa määrätään perustettavaksi toimielimiä ja päätöksentekomekanismeja, joiden avulla pääsevät esiin sekä kansalliset näkökohdat että yhteisön etu. Euroopan yhteisö on perustamisestaan lähtien ollut Euroopan yhdentymiskehityksen keskeinen tekijä.


Tänään siis pitäisi ilmeisesti juhlia. Joskin minä taidan olla vuotta myöhässä, isot bileet lienivät jo viime vuonna. Opinpahan taas yhden päivämäärän lisää.

Pitäisiköhän sitä motivoida itsensä lähtemään lenkille tuonne Euroopan instituutioiden nurkalle, ties vaikka joku hoksaisi minun näyttävän suomalaiselta ja tarjoaisi lasillisen kallista shampanjaa... (Noh nyt menee pahemman kerran toiveajatteluksi...)


Iltapäivämme proffa pelasti iltapäivämme, eikä ilmaantunut opettamaan. Itsekkäästi ja tulevaisuutta ajattelematta (minkä taakseen jättää, sen edestään löytää... kesäkuussa), iloitsin asiasta. Kohta voinkin harrastaa päiväunia. Yläkerran ravitalli ei ole vielä palannut koulusta, ja kämppiksistäkin vain yksi on kotona. Ihana rauha.

Niitä kun nyt vaan on hetkiä, joina mieluummin asuisi jossain ihan muualla kuin kimppakämpässä lapsiperheiden saartamana. Vaikka kesämökillä. Suurin meteliharmi raakkuvat varikset.

Nyt hys, hommaat itsellesi tuolla menoa koti-ikävän. Tai ainakin kesäikävän.

maanantaina, maaliskuuta 24, 2008

Pyhäpäivää

Koillisranskassa on tänä pääsiäisenä lämmintä ja aurinkoista:



Minun käy sääliksi niitä lapsiparkoja jotka ovat viikon odottaneet että saavat etsiä pääsiäismunia puutarhasta. Ja sitten on lumista ja märkää ja suklaamunat niin jäässä että hammas katkeaa.

Me söimme vain suklaapupun ja pienenpieniä suklaamunia ihan sisätiloissa.

Koska on vieläkin pyhäpäivä, ja minua ei siis kaivata koulun penkillä kuin vasta huomenna, voin kuluttaa aikani laatukirjallisuuden ja laatuelokuvien seurassa.

Noh, kämppis käyttää iltapäivänsä katsellen dokumentteja toisen maailmansodan keskitysleireistä, että ehkä tässä asunnossa ollaan noin keskimäärin ihan normaaleja fiksuja nuoria naisia.

perjantaina, maaliskuuta 21, 2008

Lohikeittoa

Pääsiäinen.
Paques. Monikossa. En tiedä miksi.

Mahtavatko päästä montakin kertaa ja mistä...?

Minulla ei ole harmainta hajua miten ranskalaista pääsiäistä pitäisi viettää. Ilmeisesti perheessä, lounastaen isosti ja kätkien munia puutarhaan lasten etsittäväksi.

Minun ranskanpääsiäiseni ovat olleet epäperinteisiä.
Toissavuonna myin koulun takia Paikallislehden tilausta ovelta ovelle koko pääsiäisviikon. Siinä kokeiltiin uskoa moneen kertaan. Ja sitäpaitsi ensimmäinen kerta elämässäni kun olen työskennellyt pitkänäperjantaina. Eiväthän ne katoliset osaa sitä pyhittää...

Sunnuntaina sitten eksyin messuun. Katoliseen messuun italialaisen ystäväni kanssa.

Messun jälkeen söimme. Tyypillisen ranskalaisen pääsiäisaterian. Eiku.
Paistettua munakoisoa, lohikeittoa ja tiramisua.
Se on ilmeisesti sitä fuusiokeittiötä.

Kyseinen ovelta ovelle kiduttu pitkäperjantai oli paitsi ensimmäinen, myös tähän asti viimeinen työskentelemäni pitkäperjantai.
Viime vuonna asuin pääsiäisen alla jo Strasbourgissa, ja täällä Alsace-Mosellen alueella pidetään tiukasti kiinni sotien jälkeen saaduista erivapauksista. Niin, tuota... ainakin pyhästä pitkänäperjantaina. Paikalliset lähtevätkin sankoin joukoin pääsiäisen viettoon Pariisiin, kokonaiset kaksi mukavaa shoppailupäivää, perjantai ja lauantai kun ovat siellä suunnalla tavallista arkea.

Pariisittomalla on ollut tänään hyvin pitkä perjantai. Heräsin aivan motivoituneena lähtemään lenkille, sillä pitäähän ihmisen yrittää liikkua johonkin suuntaan kerran kuukaudessa.
Pukeuduin äärimmäisen sporttisesti ja kaikkea, löysin jopa valkoiset tennissukkani.
Sitten katsoin ulos.
Jahas. En ole niiiin motivoitunut, että viitsisin juosta sateessa.

Siivosin tiskasin silitin katsoin huonon telefilmin luin roikuin netissä nukuin söin.

Mikä ahkeruuden ruumiillistuma.
Paastoamisesta sentään välitin sen verran, että olen syönyt kalaa, enkä ollenkaan suklaata.
(Nokun kaupat ovat kiinni ja jääkaappini varsin tyhjä, emmää muuten...)

Huomenna sitten perinteisempää pääsiäisruokaa, alias illanistujaiset Sannan ja Ollin luona. Luvassa tarte flambéeta... ja sunnuntaina ehkä lohikeittoa. Täytyyhän traditioista pitää kiinni!

Lopuksi aiheutan huonon omatunnon kaikille jotka aikovat syödä lammasta tänä pääsiäisenä.
Katsokaa, näin söpöjä lampaita minulla on!

torstaina, maaliskuuta 20, 2008

Lohenpunaista ja turhuuksia

Varoitus: sisältää äärimmäisen turhan postauksen.

Europarlamentin juurella on omakotitaloalue. Oikein sievä ja hienolla paikalla, mutta jostain mystisestä syystä minulle tulee aina läpi ajellessa outo halu ryhtyä vastustamaan kloonausta.



Kuvitelkaa nyt. Isäntä tulee aamuyöstä kotiin vahvassa laitamyötäisessä ja rupeaa selvittämään taksikuskille: "Emmää muishta shitä numeroo, mutta she on shemmonen lohenpunanen talo..."


---


En ole koskaan osallistunut mihinkään meemiin. Nyt varastin Lumelta yhden, lyhentelin tosin vähän.

Milloin olisit viimeksi tarvinnut jotakuta?
* Pimeinä iltoina yksin. En aina mutta joskus.

Milloin viimeksi lauloit jotain uskonnollista laulua?
* Jouluna varmaan.

Mitä sinulta viimeksi kysyttiin?
* En donc ta branche c'est quoi..?

Milloin viimeksi pelkäsit?
* Hämähäkkiä unessani viime yönä. (Enkä minä edes oikeasti ole kovinkaan hämisarka.)

Onko huominen niinkuin kaikki muutkin päivät?
* Ei, huomenna on pitkäperjantai, saa nukkua rauhassa.

Oletko koskaan istunut palmupuun alla?
* Jaa-a, ehkä joskus 6-vuotiaana.

Milloin olet viimeksi polttanut kynttilöitä?
* On siitä jo jonkin aikaa

Ketä pidit viimeksi kädestä kiinni?
* Uhrina oli varmaankin L.

Kuka viimeksi kysyi mitä sinulle kuuluu?
* Joka päivähän täällä joku sanoo "ça va?"

Milloin viimeksi tekohymyilit?
* Varmaan kassalla ostoksia tehdessä tänä aamuna.

Milloin viimeksi jokin asia kosketti sinut kyyneliin?
* Joka toinen päivä jokin asia, joten ei vaan voi muistaa...

Milloin rakastuit?
* Joskus talvella 2005.

Kuka meinasi viimeksi tehdä sinut hulluksi?
* Ennemminkin "mikä". Héxalis.

Ärsyttävätkö säännöt sinua?
* Aika harvoin. Turhapa tuota on karmeasti kapinoida.

Oletko joskus heittänyt kaikki entisestäsi muistuttavat tavarat pois?
* Ei ole tainnut olla niin karmeita netisiä suhteita, että olisi pitänyt.

Pidätkö mansikoista?
* Joo, kunhan eivät ole espanjalaisia.

Oletko joskus poiminut luonnosta kukkakimpun ja vienyt sen sinulle tärkeälle ihmiselle?
* Toivottavasti.

Oletko nähnyt merisiilin livenä?
* En.

Oletko lähtenyt ulos yksinäsi ilman syytä ja määränpäätä?
* Joskus, ihan vain päätä selvittääkseni... Luulin että kaikki tekevät niin...?

Tunnetko jonkun tyypin jolla on rastat?
* Tunnenko peilikuvani?

Kirjoitatko päiväkirjaa?
* Mikäs tää sit on häh?

Tykkäätkö käydä saunassa?
* Toki, muttei tuo arkipäivän saunanpuute mikään kovin ahdistava ole.

Pidätkö kouluruuasta?
* Täällä se annostellaan valmiiksi ja annoksissa on aina liikaa. Sitten tulee ylensyötyä.

Oletko joskus tykännyt muumeista?
* En edes lapsena.

Onko sinulla ulkomaalaisia kirjeystäviä?
* Ei kirje-, mutta onhan noita muuten.

Oletko syönyt tänään suklaata?
* En.... eiku... hei, ei tällaista saa kysyä pääsiäisenä!

Seuraatko aina uusinta muotia?
* Muoti, muoti... olen joskus kuullut tuon sanan.

Oletko matkustanut julkisilla kulkuneuvoilla maksamatta?
* Viimeksi tänään kahdesti. Tramissa lähes poikkeuksetta. Mitäs ei CTS lanseeraa viikkokortteja...

Pidätkö tatuoinneista?
* Jos ovat kivoja niin joo, mutten aio itselle.

Nukutko vielä pehmolelujen vieressä?
* Hem'hem ja Poro asuvat sängyssäni, eli joo.

Pidätkö pojilla enemmän lyhyistä vai pitkistä hiuksista?
* Pitkistä. Tai sellaisista keskipitkistä.

Oletko koskaan nähnyt strutsia?
* Ehkä joskus eläintarhassa.

Oletko koskaan saanut matikan kokeesta kymppiä?
* Lukiossa joo. DUT:n aikana tulokset olivat luokkaa 4,5 / 20, ja tänäkään vuonna ei parane täysiä pisteitä odottaa...


Selevä. Parempaa luvassa seuraavalla kerralla.

keskiviikkona, maaliskuuta 19, 2008

Paljon melua...

Mitä saadaan kun laitetaan reilu puolentusinaa nuorta ranskalaista teatteri-ihmistä syömään illallista keskenään?
Hirveä meteli.

Joies de la colocation. Kimppa-asumisen iloja.

Minä en vain jaksa millään käsittää, että mikä hirveä tarve ranskalaisilla on pitää aina niin karmeaa meteliä... Siis, kyllähän joukossa äänentaso aina kohoaa, mutta kun nämä paikalliset alkavat kiljahtelemaan karjahtelemaan tai muuten vain huudahtelemaan. Kotibileissa on usein hengenlähtö lähellä (joko minulta tai syylliseltä), kun joku yhtäkkiä korvan juuressa päästää jonkin mystisen
IIIIIIHHHH, c'est si MIG-NON! -kiljahduksen. Arrêtez de gueuler, mrd...

Onneksi minulla on laadukkaita korvatulppia ja olin väsynyt eilisiltana. Muuten nukkumisen kanssa olisi voinut tulla ongelmia. Edes ne korvatulpat eivät peittäneet kaikkea.

Päivän parasta aikaa ovatkin asunnossa usein aamut. Ei sillä, että erityisesti rakastaisin sitä hetkeä, kun HerätysKelloradioni rupeaa syytämään jalkapallotuloksia. Mutta useina aamuina olen ensimmäinen joka herää, joten saan syödä aamiaiseni ihan yksin, rauhassa hiljaisessa keittiössä. Ei tarvetta olla sosiaalinen muiden kuin teekupin kanssa. Ainoat äänet jääkaapin hurina ja seinällä raksuttava kello.



Labrassa ei sitten juuri olekaan hiljaisuutta.
Ei uskoisi, kuinka kovaa meteliä pitäviä koneita tarvitaan muutamien verisolujen tutkimiseen. Puhumattakaan sitten oven kilkattavasta kellosta ja soivasta puhelimesta. Tai tulostimesta joka pyörii lähes taukoamatta pöytäni vieressä.
Näköjään siihenkin kuitenkin tottuu, tiettyä naksutusta ei kuule nykyään juuri ollenkaan. Valitettavasti....

Ranskassa pidettiin 13. maaliskuuta journée nationale d'audition, kansallinen kuulopäivä. Päivän kunniaksi julkaisivat raportin meluhaitoista työpaikoilla, ja sen mukaan puolet työntekijöistä kärsii melusta. Ei liene yllättävää, että suurimmaksi osaksi kärsijät olivat teollisuudessa työskenteleviä, mutta kolmasosa vastaajista mainitsi myös musiikin ja puhelimet.

Joies de la communication. Viestinnän iloja.

Melu aiheuttaa ensisijassa muutoksia käytöksessä: hermostuneisuutta, lyhytjänteisyyttä... ja sittemmin hermostuneisuutta, univaikeuksia, pääkipua. Teollisuudessa melu jo tiedostetaan, ja sen estämiseksi löytyy keinoja, korvatulppia ja kuulosuojaimia. Sen sijaan toimistotyöntekijöiden meluhaitat ovat lapsipuolen asemassa: ei ymmärretä, että myös puhe- ja puhelinmelu on melua.

Joten, hysssss siellä tietokoneen takana....

tiistaina, maaliskuuta 18, 2008

C'est la même chose

Maurelitan viimeisin postaus kuvaa vallan hyvin tämänpäiväsiä fiiliksiäni. On se hemmetti, että jonkun legoinsinöörin pitää suunnitella ohjelmisto, jonka käyttöä varten tarvitaan suunnilleen yliopistokoulutus.

Ja sitten minun pitää tehdä sille ohjelmistolle peruskäyttäjän opas, jotta kesällä töihin tuleva uusi sihteeri osaisi tehdä niinkin vaikean asian kuin rekisteröidä potilaan koneelle. Suklaata ja kahvia kuluu.

Lisäksi on tosi kiva tehdä opasta ohjelmalle jota ei itsekään osaa käyttää, ja jota ei tule koskaan käyttämään. Toivottavasti siitä on joskus hyötyä jollekulle, tämä kuuluu niihin hommiin, että jos teen turhan takia, niin jollakin on henki helpossa.

Eilen join Guinnessia ensimmïstä kertaa sitten Irlannin. Sen lisäksi törmäsin baarineitiin, joka joko oli typerä tai piti minua typeränä ulkomaalaisena. Tai molempia. Kävimme Irkkupubissa seuraavan mielenkiintoisen sananvaihdon:

Mnää: - Saisinko kaksi Beamishia?
Oluenkaatajaneiti: - Selvä.
[Neiti alkaa laskea olutta, jolloin huomaan hanassa lukevan "Guinness"]
M: - Niin, Beamishia, ei Guinnessia.
O: - Tää on sama asia (sic!)
M: - ??? ...mutta se on Guinnessin hana. Eikö teillä ole Beamishia?
O: - Ei.
[Tässä vaiheessa lienee hyvä selvittää, että Beamishin logoja näkyi ympäri pubia.]

M: - Jaa... Noh mitäs teillä sitten on hanassa?
O: - Guinnessia, Kilkennya, Kronenbourgia [enmuistaenäämitä]...
M: - Noh, anna sitten yksi Kilkenny.

Öäh?? Mistä lähtien baarimikoille on opetettu, että jos sitä olutta mitä asiakas pyytää ei ole, niin kaadetaan jotain muuta, kysymättä? Jos minä pyydän kahvia ja saan teetä, niin eikai se hilskatti soikoon ole sama asia?

Eikö oluenkaatajaneidin olisi ollut helpompi sanoa heti suoraan "ei ole", ja sitten olisi päästy suoraan siihen mitä on.

Hölmistyin vallan.

maanantaina, maaliskuuta 17, 2008

Pyhää olutta

"Is maith an rud é go téann na bothair i gCíarraí as Cíarraí"

Jollen istuisi toista kertaa korjatun työkoneeni ääressä, luulisin vakaasti hypänneeni tänä aamuna väärään junaan.
Enkä pelkästään siksi, että väsynyt pääni aiheuttaa harha-ajatuksia ; kannattaa ehdottomasti kärsiä univaikeuksista juuri silloin kun tiedossa on herääminen aamuviideltä.

Mutta siis, huonompi kuvittelisi olevansa Irlannissa.

Tiedättehän se maan jossa on vehreää, lampaita, sataa aina (tai ainakin silloin kun minä olin siellä), jossa raavaat miehet yhteislaulavat Guinnessin ääressä... josta historianopettajasi kertoi perhekuntien lähteneen Ameriikkaan evakkoon.
Ilmeisesti olen historiantunnillani missannut sen kohdan, jossa irlantilaiset sankoin joukoin saareltapakenivat Ameriikkojen lisäksi tänne Ranskan ja Saksan rajalle, tai sitten punapäät ovat tehokkaasti sulautuneet kantaväestöön. Olen viimeisten kolmen vuoden aikana nimittäin tavannut tasan kaksi irlantilaista, toinen oli englanninopettajani ja toinen erasmus - molemmat muuten punapäitä.

Suhteellisesta kansallisesta vähyydestä huolimatta täällä siis juhlitaan kovastikin Pyhää Patrickia, alias Irlannin kansallispäivää. Miksi, sitä en ole vielä selvittänyt. Asialla täytyy kuitenkin olla jotakin syy-yhteyttä irlantilaisten ja elsassilaisten oluenjuontitapojen yhdenkaltaisuuden kanssa.

Mikä olisikaan parempi syy kaupungin lukuisille irlantilaispubeille järjestää iso, äänekäs juhla, keskellä arkiviikkoa (tai mikä "keskellä" tämä maanantai nyt sitten onkaan), ja tasoittaakseen harrastakin hartaamman pääsiäisen myynninmenetyksiä. Ensin juodaan ja sitten voidaan siirtyä katedraalin penkeille katumusharjoituksiin.

Irlantilaista vallan.

Paitsi, että täällä taitavat turjakkeet olla isolta osin liian protestantteja harrastakseen kovinkaan kahdenkeskisiä synnintunnustuksia. Että päästiin sitten siitäkin pahasta. Lisäksi olemme sillä nurkalla maata, jolla on erioikeus viettää pitkääperjantaita pyhäpäivänä.

Sillekin voi kilistää.
Guinnessilla tai Fischerilla.
Että G'sundheit vaan kaikille oluen ystäville ympäri Eurooppaa!

- - -
- - -

Raapustellessani tätä kaikkea kasaan ei-niin-kirkkaat silmäni havaitsivat kunniamaininnan hiekan keskeltä. Olen vallan otettu.
Toimisikohan miten hyvänä keskustelunavaajana jos tulostaisi ja liimaisi rintapieleen..?

Sitten mietiskelemään, kenelle kaikista niistä joita lueskelen antaisin tämän eteenpäin.

Melko monen suosikkini lukijaksi olen jo tunnustautunut, they make my day, joten tällä kertaa prenikka lähtee kahdelle nuorelle naisihmiselle Kanaalin toiselle puolen. Molemmat muuttanevat maailmaa ohikulkiessaan paljon minua enemmän...

Lauran viinipullopostia olen seurannut jo silloin kun blogi vielä oli osin suljettu, ja olen hirveän tyytyväinen että Tuittu-Loora on vihdointaas päättänyt siirtyä julkiseen kirjoittamiseen. Jos fakta ja fiktio ovat ristiriidassa, kerrotaan fiktio. Sanokaapas se paremmin.

"Oh, darling sweetiepie"ssa EB jaksaa kirjoittaa pitkästi, analysoida asioita joista minulla ei ole hajuakaan ja siinä sivussa vielä ihmetellä Lontoota. Ja vielä vähän vihastuttaakin sekaan heitetyllä englanninkielellä. ;-) Energiaa riittää siis vaikka muille jakaa.

Mäh, mitäpä tässä sen enempää selittelemään. Käykää itse katsomassa.

perjantaina, maaliskuuta 14, 2008

Melkein mitattuna

Voisin esimerkiksi kommentoida lievää päänsärkyä joka johtuu eilisillasta.
Luokkani (mikä vakavasti otettava yliopisto-opiskelija, puhuu "luokasta") järjesti varojenkeräystarkoituksessa iltamat eräässä yökerhoista. Siellä meni myöhään, kaikilla. Minä sentään palasin kiltisti nukkumaan jo puoli neljän aikaan.

Tarkempi kuvaus tuskin kiinnostaa ketään, joten jätän väliin. Minulla on suklaata ja suolakeksejä, joten selvinnen hengissä.

Sen sijaan kaardemummakeskustelujen jälkipuintina esitän julkisesti sanapyynnön Herra Sanakirjantekijälle. Pitäisi saada tietää mikä on mortteli ranskaksi. Sanakirjani ei kertonut. Tai sitten en osaa aakkosia.

Lyhyestä virsi kaunis ja niin edespäin. Tauon jälkeen jatkan metrologian opiskelua äärimmäsen kehnon opettajan johdolla. Edes vireät aivot eivät ottaisi asiasta mitään selvää. Minun epävireiset aivoni eivät siis kykene kääntämään millekään ymmärrettävälle kielelle lausetta "quantification sera divisé par deux racine de trois parce qu'il dépend de la loi rectangle...". Saatika että ymmärtäisin lauseeseen johtaneita syitä ja sen mahdollisia seurauksia. Juuri ja juuri selviän tilastomatematiikasta. Mutta siinä meillä onkin loistava opettaja.

Minä joka lukion toisella luokalla, viimeisen pakollisen (lyhyen) matikan kurssin jälkeen vannoin, ettei enää koskaan matematiikkaa.
Ei-koskaan kosti.

keskiviikkona, maaliskuuta 12, 2008

Tähdessä

Voisin vaikka valittaa siitä, kuinka vaikeaa on jauhetun kaardemumman ostaminen. Olen kiertänyt jo herraties kuinka monta supermaketia ja ei vain löydy.
Tai siitä, että joku kämppiksistä jättää aina tiskaussienen altaan pohjalle veteen lojumaan. Sienet muutenkin yäk.
Tai siitä, että täällä tuulee. Puut heiluvat niin että oravia heikottaa.

Mutta enpä sittenkään.

Kerron vain, että rupesin eilen kyldyrelliksi ja kävin oopperassa. Tai tarkemmin ottaen Oopperassa, jos rakennuksesta puhutaan, muodon puolesta se näkemäni tapaus taidetaan luokitella ennemminkin operetiksi. Pitihän se tilaisuus viimeinkin käyttää, kun carte culturella saa lipun 5,50 euroon. Kyllä se kieltämättä alentaa osallistumiskynnystä, kun normaali opiskelijahintakin pyörii viidessätoista.

Claire-le-thêatre -kämppis sai pyörrettyä pääni ja päätin jopa pukeutua. Kerrankos sitä, ja eritoten oopperassa ei tarvitse edes tuntea olevansa ylipukeutunut. Jollakin on kuitenkin karva kaulassa tai ketunhäntä kainalossa.
Laitoin siis ihan mekon. Ja jakun. Ja sukkahousut. Ja pikkukengät.
Kävelin vesisateessa pikkukengissä ja vannoin etten enää koskaan yritä olla ranskalainen. (Tänään olikin sitten kumisaappaiden vuoro.) Selvisin kuitenkin perille, ja löysin jopa oman paikkani.

Paikka olikin sitten viimeisellä parvella. (Ei kaikkea nyt sentään saa 5,50 eurolla...) Vaikka olinkin eturivissä, niin jouduin kurkottelemaan kaiteen yli nähdäkseni. Äärimmäisen ergonomista, ja nyt voisinkin palkata jonkun hartiahierojaksi. Samalla parvella oli myös nelisenkymmentä teini-ikäistä, jotka oli selkeästi pakotettu kulttuurin ääreen. Niin, ja mahakas teinien valvojana ollut mies, joka loukkantui silminnähden siitä, että paikannäyttäjä erehtyi, ja ohjasi hänet paikalle, joka olikin sitten loppujen lopuksi jonkun "oikean asiakkaan" paikka. Ei ollut minkkiä eikä jakkupukuja. Olivat ne kuitenkin melkeinaivan hiljaa.

Parasta operetissa oli kuitenkin itse operetti. En tiennyt mihin tungin nenäni. Wagnermainen kun tällaiselle musiikin suurkuluttajalle sanoo... tuota ei mitään. Mutta oli hupaisa. Yllätin itseni nauramasta ääneen.
Kyseessä oli Emmanuel Chabrierin operetti L'Étoile, joka kertoo pienen hupaisan tarinan kuninkaasta joka ei saakaan teloittaa syntymäpäivänsä kunniaksi yhtään alaistaan, josta harmistuneena hän määrää astrologinsa kuolemaan kanssaan (kunhan kuolema koettaa) ja prinsessasta valepuvussa ja nuoresta kauppiaasta joka rakastuu prinsessaan valepuvussa ja joka melkein kuolee ja jonka melkeinkuolema aiheuttaa astrologin mukaan kuninkaan kuoleman, mutta lopussa kukaan ei kuolekaan.
Ymmärsittekö? Capisco?

Kaikkia kielioppisääntöjä kiertävän referaatin jälkeen voinkin kirjoittaa asiantuntevan kritiikin: Ohjaaja oli päättänyt käyttää lavastuksessa ja eritoten puvustuksessa rottateemaa. Kyllä. Rotta. Keveyden alla on kuulemma luotaus ihmismielen syvimpiin viemäreihin. Näyttelijöillä (vai laulajiako ne ovat?) oli siis häntä, johon kukaan ei edes kompastunut. Näimme myös jossain vaiheessa hyvin vähäpukeisia domina-rottia. Hörähdin. Orkesteri on myöskin sijoitettu lavalle, näkyviin, kabareemaisen tunnelman aikaansaamiseksi.

Pääosista vastasivat Jeunes Voix du Rhin -kokoonpanon nuoret laulajat, jotka paitsi nuoria, ovat myös varsin kansainvälistä porukkaa. Lohduttavaa, että kaupungissa on muitakin kuin minä joilla on kumma aksentti... ja ne jopa laulavat!
Operetin pääasiallinen erikoisuus lienee kuitenkin yksi sen miespääosista. Nuoren kulkukauppiaan (joo, se joka rakastuu prinsessaan) rooli on kirjoitettu äänialaltaan niin laajaksi, että siihen tarvitaan nainen. Mezzo-sopraano siellä oli miesten puvussa. Ja Charbrier vielä on tehnyt tämän ihan tarkoituksella...

Noh, vuosisatojen ajanhan nuo kastroivat nuoria poikia, jotka sitten saivat esittää naisia. Olkoon tämä revanssi... tai kosto, ihan miten kukin haluaa asian nähdä.

Motivoi tuo eilisilta menemään toistekin. Tuolla hinnalla. Seuraavaksi sitten vaikka joku tragedia... kunhan ei Phèdrea tarvitse katsella.

tiistaina, maaliskuuta 11, 2008

Uusi asukas

Se saapui.

Ensin lappu keittiönpöydällä. 149 euroa.
Sitten toinen lappu keittiönpöydällä. 149 euroa jaettuna viidellä.

Loppujen lopuksi odotettiin, katseltiin kuka mahtaa olla kotona tiistaiaamuna.
Siivottiin kylppäriä, siirrettiin kalusteita. Tehtiin tilaa Sitä varten.

Tänään sitten mies tai pari huristelivat pakettiautolla matalan majamme eteen ja kantoivat Sen kolmanteen kerrokseen, sisään kapeasta eteisestä. Asettivat sievästi kaakeleille ja kiinnittivät tarvittavat johdot ja putket paikoilleen.

Siinä Se nyt sitten on. Hiukan vanhana ja kuluneena, mutta ilmeisen toimivana ja 12 kuukauden takuulla. Pesukone.

Nyt minun täytyy keksiä uusi tekosyy Sannan ja Ollin luona käymiseen.


---

Pesukoneen odottamisen lisäksi olen lukenut.
Viimeisimmäksi joululahjaksi saamani Amélie Nothombin kirjan Acide sulfurique, joka näennäisestä helppoudestaan huolimatta oli melkoisen ahdistava. Amélie Nothomb on belgialainen, Japanissa syntynyt kirjailija, jonka tausta nousevan auringon maassa näkyy myös kirjoitusten pohjalla. Jotain sievää, jotain vähän kieroa.

Acide sulfurique -teoksen perusasetelmasta tulevat ensimmäisinä mieleen japanilaiset Battle Royal -elokuvat. Sama, ihmisten julmuutta ja tirkistelynahalua alleviivaava tosi-tv -periaate. Kirjassa jonnekin päin maata perustetaan keskitysleiri, jossa erona toisen maailmansodan vastaaviin ovat vain 24 tuntia vuorokaudesa kuvaavat kamerat. Leirille kidnapataan naisia miehiä lapsia vanhuksia, ja palkataan muutama Kapo. Ja televisiovastaanotinten toisella puolen katsellaan suorana väkivaltaa ja kuolemaa. Kirja on tarina julmuudesta, mutta myös rakkaudesta, pakkomielteestä ja henkisestä kasvamisesta.

Acide sulfurique:a ei ole vielä käännetty suomeksi, mutta kolme muuta Nothombin kirjaa pitäisi lähikirjastosta löytyä. Selkeästi junalukemista, mutta en välttämättä suosittele unilääkkeeksi, saattaa häiritä sisäisen television katselua.

---

Jos taas mieluummin viettää aikaa englanninkielisten klassikoiden parissa, mutta on liian laiska käymään kirjastossa, voi tutustua Dailylit.com -sivustoon, joka tarjoaa kirjallisuutta luettavaksi pieninä päiväannoksina, mailitse tai RSS-lukijalla. Useimmat klassikot ovat ilmaisia, uudemmasta kirjallisuudesta pitää maksaa muutama dollari.

Minä olen niinkin mielikuvituksellinen, että kahlaan sivutoiminani läpi Ylpeyttä ja ennakkoluuloa.
Noh, pakottaapahan lukemaan englanniksi.

sunnuntaina, maaliskuuta 09, 2008

Politiikatonta

Tänään voisin puhua politiikasta.

Voisin.

Tosin kovinkaan tietävät syväanalyysit jäisivät tekemättä, ja nolaisin siis itseni täydellisesti. Joten parempi vain todeta, että täällä äänestetään taas. Kunnallisvaalien ensimmäinen kierros. Olisin minäkin voinut äänestää, mutta äänestäjälistoille olisi pitänyt kirjoittautua jo viime vuoden puolella, ja meni autuaasti ohi.
Seuraan silti uteliaisuudella, saavatko täällä erittäinkin oikeistolaisessa Elsassissa heilautettua tämän Ison Kaupungin punaisten puolelle...
Tämähän on Ranskan alueista se, jossa kokonaiset kylät ihan vakavissaan vielä viime vuonnakin äänestivät presidentinvaaleissa Jean-Marie LePenia. Siis yli seitsemänkymppistä äärioikeistolaista, joka kuusi vuotta sitten aiheutti skandaalin pääsemällä présidentiellesien toiselle kierrokselle. An einem ohr hört er nix un am andere esch er daub.

Ranskassa on muuten nuorison kesken jotenkin kovin muotia olla kommunisti tahi muuten vain äärivasemmistolainen. Sarkozy m'a tuer.
Minä sitten hymyilen vinosti kommenteille, ja jätän kysymättä ovatko käyneet katsomassa hommaa tositoimissa esim. Kiinassa tai Itä-Euroopassa.

Mutta nyt pidän lupaukseni, ja rupean poliitikon sijasta muotibloggariksi, esitellen uudet kevätlaukkuni. Monikossa.
Yksi keskustan laukkukauppa päätti sulkea ovensa, ja myivät kaksi kassia kolmellakympillä.



Olkaa kateellisia.

torstaina, maaliskuuta 06, 2008

Näen keltaista

Minua informoitiin messengerissä seuraavin sanoin:
Susan voitti oikeusjutun. Matti aikoo valittaa.


Mitä? Kuka Susan? Kuka Matti?
Olisin ollut niin onnellinen kun olisin voinut jäädä tästäkin asiasta uutispimentoon.
Viisi päivää ilman nettiä olisi varmaan hoitanut asian.

Mutta kuitenkin, en voinut välttyä Ruususen unilta. Lueskelin sitten aikani kuluksi asiasta käytyä nettikeskustelua Hesarin sivuilla, ja pienen tovin verran minua hävetti olla suomalainen. Ensimmäisenä mieleeni tuli EB:n minulle taannoin jättämä kommentti:

Mä en tiedä, mistä olla eniten huolissani [- - - ] vai suomalaisen teinin kykenemättömyydestä muodostaa koherenttia ja ymmärrettävää argumenttia, jossa on muitakin sanoja kuin "niinku" "öö tietsä" "niinku sillee, vaikee selittää".

Mä en tiedä olenko enemmän huolissani siitä, että asiasta jaksetaan kohuta yhtä paljon, vai siitä, että Hesarin sivujen keskusteluissa on 200 viestiä, joissa ei ole mitään uutta ensimmäisten kymmenen jälkeen. Olen aina kuvitellut, että foorumeiden peruskäytössäännöt olisivat:
a) luen aiemmat viestit
b) argumentoin mielipiteeni
c) jätän sanomatta jos sisältö on laatua "joo oon ihan samaa mieltä!!1".

Hesarin keskustelupalsta on muutenkin usein hutera. Aikuiset ihmiset...

KurosRuususVanhastapaus sai minut miettimään omaa suhdettani (tai pikemminkin suhteettomuuttani) ranskalaiseen lehdistöön. DNA:n luen töissä, mutta muuten jää melko vähälle.
Tästä maasta puuttuvat melkein täysin Iltalehden ja Ilta-Sanomien kaltaiset päivittäin ilmestyvät iltapäivälehdet. Juorut ja pipöl hoidetaan pois alta aikakauslehdillä. Ja lehtimyyjien kojujen edessä olevat lööpit ovat nimenomaan tämäm people-lehdistön lööppejä, joissa on niin paljon tekstiä ja kuvia, että ne ohittaa helposti.

Keltaiset yhden lauseen shokkiviisaudet eivät luojan kiitos kansoita katukuvaa.

Suomessa ei pääse lööppejä pakoon, ja pelottavin on se tapa jolla otsikot tehdään.
Opinhan viime jouluna, että Janina on laihtunut 20 kiloa (!). Niin taitaa kyllä olla tehnyt moni muukin synnyttänyt naisihminen... Myös kontekstinsa ulkopuolella lööpit ovat täysin käsittämättömiä. Muistan elävästi kun tulin Suomeen joulun 2005 alla. Kävelin Helsinki-Vantaalla ulos suljetulta alueelta, ja ensimmäinen näkemäni asia oli kolme sanaa:
Arista uusi idoli!
Siinä sitten seisoin rikkinäisen matkalaukun kanssa ja silmiäni räpsytellen yrittäen saada aivoni ymmärtämään niihin tungettua ilmeisen oleellista informaatiota. Kuka Ari? Mikä idoli? Häh?

Lööpit saisi minun puolestani lakkauttaa, vaikka tedänkin, että muutaman pienen kirjapainon henki ja elämä on kiinni keltaisesta lehdistöstä. Oli jo silloin 90-luvun alkupuolella, kun Matti ryyppäsi, Matti tappeli, Matti katosi baarireissulla, Matti löytyi ja pyysi anteeksi.

Kyseessä ei tosin tainnut olla Vanhanen, vaan Jyväskylän lahja mäkihypylle. Kuuluisuuksista puhuttiin lööpeissä jo silloin pelkällä etunimellä.

Lopuksi voisin todeta olevani todennäköisesti pahasti ajastani jäljessä, eli kaikki lienevät tämän jo nähneet. Mutta jos ette ole, jaan teille tämänhetkisen Youtube-suosikkini, Helsingin valituskuoron. Lööppejä ei pääse pakoon ja ihmiset eivät vain tajua kuinka käyttätyä liukuportaissa. Edes joku valituksen aihe on yleismaailmallinen..

keskiviikkona, maaliskuuta 05, 2008

Boulot pour moi? Koivua minulle?

Olen kurkkuani myöten täynnä Tautia.
Tai siis etenkin kurkkua myöten.
Keuhkoista nouseva lima ei ole kiva asia.
Vaan säästän teidät tarkemmilta yksityiskohdilta.

Joka tapauksessa, olen tässä viime aikoina miettinyt, että jotakin huolehdittavaahan sitä pitäisi immeisen löytää.
Nyt kun on asunto, on vuokrasopimus, on opintotuki... kai sitä seuraavaksi voisi alkaa vaikka ressaamaan ensisyksyisestä työnhausta. Eipä sillä, minua kosiskellaan jo töihin Isoon Ylikansalliseen Makeisfirmaan (ei sentään Nestlén putiikkeja) jossa on ihan uusi service qualité. Hienoa, loistavaa... ja se on Elsassin perälle hukkuneen pikkukaupungin laitamilla.

Great.

Tilaisuus on liian mainio kieltäydyttäväksi suoraan, mutta kun minä haluaisin löytää töitä Nancyn läheltä koska L.

Elämä on (valintoja).

Eipä sillä, ollaan vasta maaliskuussa. Voin alkaa panikoimaan sitten kesälomalla. Töitä pitäisi kuitenkin löytää, sillä koulutettuna fiksuna ihmisenä en tietenkään ole oikeutettu työttömyystukeen.
Eikö olekin loogista?
Koska olen vaivautunut opiskelemaan, en ole vielä ensi lokakuuhun mennessä (jolloin opintoni siis loppuvat) ollut Ranskassa töissä vaadittua kuutta kuukautta.
Ja työharjoitteluahan ei tietenkään lasketa, sillä en ole yhteiskunnallisesti hyödyllinen.

Donc, Assistante qualité sympa et intelligente mais finlandaise cherche du travail dans le 54. Etudie toutes propositions sauf Nestlé, nucléaire et les boîtes avec un patron embétant. Parle anglais mais ne comprend pas l'anglais parlé par les français. Merci par avance.


---

Loppukevennykseksi jaan teille muutaman kameraan roikkumaan jääneen turistikuvan:




Edit: Luin muuten tänään DNA:sta mystisimmän artikkelin. Se puhuu tämänvuotisesta Oscar-voittajasta Marion Cotillardista (joka on ranskalainen, jos joku ei tiennyt). Artikkelin mukaan Cotillardin ura ja läpimurto Ameriikoissa olisi vaakalaudalla hänen taannoisten Amerikka-vastaisten kommenttiensa takia. Mitä mahtoikaan Marion sanoa niin karmeaa, että siitä jaksetaan urapelotteluun saakka suuttua?

Lainaan suoraan:
«Je pense qu'on nous ment sur énormément de choses : Coluche, le 11-Septembre», avait-elle dit, mentionnant notamment le fait que les tours jumelles s'étaient effondrées en quelques minutes, alors qu'un immeuble en Espagne avait brûlé pendant 24 heures sans s'écrouler.
«J'ai tendance à être plutôt souvent de l'avis de la théorie du complot»


"Olen sitä mieltä, että meille valehdellaan useista asioista: Coluche, 11. syyskuuta", on hän sanonut, mainiten eritoten sen tosiasian, että kaksoistornit romahtivat muutamassa minuutissa, kun taas Espnajassa eräs kerrostalo paloi 24 tuntia romahtamatta. "Minulla on tapana olla varsin usein salaliittoteorian puolella."

Aivan järkyttävää Amerikkavastaisuutta! Eikös.

DNA toteaa myös, että Tom O'Neilin mielestä Cotillard olisi jopa saattanut olla voittamatta kultapystiään, jos kommentti olisi julkaistu ennen suurgaalaa.

Miksi täällä haisee ylireagoinnille?

maanantaina, maaliskuuta 03, 2008

Uudistusmielellä

Päivän asusteet. Keltainenhan on aina muodissa keväisin, eiksjee?

Tänään sataa.
Säästä on aina helppo puhua kun on aatio-pula. Motivaatio- ja inspiraatio-. Jälkimmäinen aiheuttaa taukoa blogin päivittämiseen. Tuntuu, ettei Ranskassa ole viimeisen parin viikon aikana ollut mitään ihmeteltävää. Paitsi se kevät. Motivaatiopula taas vaikuttaa työskentely- ja opiskelutehokkuuteen.

Haluan Uuteen-Seelantiin lammasfarmariksi!
Täällon ihan tylsää, ja televisiostakaan ei näy kuin kaksi ja puoli kanavaa. (Se tosin ei ole Ranskan vika, vaan metallihenkariantennini. On se silti kumma, että Artén pääpulju sijaitsee pesäpalloilijan kivenheiton päässä kämpältäni, enkä siltikään saa Artéa näkymään...) Jopa päivän DNA oli melkoinen pettymys. Noin viidestäkymmenestä sivusta oli 24 urheilua. Voitte kuvitella kuinka kiinnostunut olen Illkirchin ja Asca Wittersheimin välisen käsipallo-ottelun erätuloksista...

DNA nyt kuitenkin antoi sentään pienen idean.
Tylsyyttään voisi vaikka kirjoittaa uusimmista ranskalaisista reformeista.

Perinteitään kunnioittava patonginpurijamaa tykkää ainakin nykyään kovasti sanasta reformi. Kaikessa tuntuu olevan jotakin vikaa, joten asiat on reformoitava niin, ettei niihin tarvitse puuttua enää (ennen seuraavia vaaleja). Muutamien reformien loogisuus kuitenkin ihmetyttää välillä pientä ulkosuomalaista:

Perusopetusreformi. Ranska on melkoisen syvällä suossa peruskoulunsa kanssa. Vaikka Sorbonne kuuluneekin maailman parhaiden yliopistojen joukkoon, normaalikansan oppimistulokset ovat heikohkoja, mitataan niitä sitten mutu-mitalla tai vaikka Pisa-tutkimuksin. Uusimman perusopetusreformin tavoitteena on, että kaikki lapset osaisivat lukea ala-asteelta päästessään, eli 11-vuotiaina. Sissus, ihan liikahan siinä vaaditaan, kun koulunkäynti alkaa vasta kolmivuotiaana! Reformoisivat ensin kielensä kirjoitusasua sellaiseksi, että sitä voisi kirjoittaa suhteellisen oikeellisesti ilman korkeakouluopintoja. Fiksumpikin viisivuotias menee sekaisin kun yrittää selittää, että samalle äänteelle voi olla kolme-neljä eri kirjoitusasua...

Hevossirureformi. Ei, hevosista ei olla tekemässä viisijalkaisia, eikä niitä esitetä myöskään henkilöauton korvaajiksi lyhyllä matkoilla. Jälkimmäistä uudistusta tosin kannattaisin, hevonen lienee metaanintuotannostaan huolimatta autoa ympäristöystävällisempi vaihtoehto. Ehei, sen sijaan vuoden alusta saakka kaikki hevoset, ponit, aasit ja muulit on pitänyt merkitä kaulaan sijoitettavalla mikrosirulla. Päätöksen idea ei ole vielä saavuttanut minun aivojani. Merkitäänkö eläimet varkauksien välttämiseksi? Karanneiden aasien toimittamiseksi takaisin omistajilleen? Ovatko karanneet/kadonneet hevoset todella olleet viime vuosina niin suuri ongelma Ranskassa, että mikrosiru on pitänyt määrätä pakolliseksi?
Noh, jos joku muuli eksyy parvekkeellemme ja nauttii aamupalakseen sipulinvarteni, tiedänpähän kuinka saada selville syylliseksi kutsutun huolimattoman omistajan nimi...

Kasvismainosreformi. Viime syksystä (?) saakka kaikilla ruokaa tahi muita syötäviä asioita mainostavilla instansseilla on ollut velvollisuus lisätä mainoksiinsa terveyttä edistävä teksti. "Syökää vähintään viisi vihannesta tai hedelmää päivässä." "Välttäkää syömästä liikaa rasvaa suolaa sokeria." Ja niin edespäin. Idea on oiva ja kaunis, mutta taas maalaisjärki kysyy miksi. Jos KellogsMars mega-jäätelötuutin mainoksessa lukee sana "vihannes", saako se minut laukkaamaan kauppaan ostamaan ylihinnoiteltuja tomaatteja? Reformoisivat ensin vihannestensa hinnat, mokomat.

Opintotukireformi. Ranskassa ei makseta opintotukea kaikille yliopistoon hyväksytyille. Ei suinkaan, vaan vanhempien pitää olla "vähätuloisia" (eli kahden töissäkäyvän ihmisen lapsi ei tukia saa), ja lisäksi käytössä on vielä hyvin mystinen pisteytysjärjestelmä: lisäpisteitä saa mm. opiskelevista sisaruksista, jne. Myöskään tuen summa ei ole kiinteä, vaan esim. pienin tukiluokka on se, jolla pääsee vain ja ainoastaan eroon yliopiston kirjoittautumismaksuista, mitään kuukausittaista rahasummaa ei siis makseta. Tulevalle kouluvuodelle summia nostetaan, tuntuvat 19 euroa kuussa. Siitä kostoksi pisteytysjäjestelmää muutetaan niin, että esimerkiksi vammaisten opiskelijoiden vamma ei riitä enää syyksi lisäpisteiden saamiseen. Liikunta/näkö/kuulovammaisten ihmisten elämä ja opiskelu on ilmeisesti päättäjien mielestä ollut aivan liian helppoa viime vuosina...

Nih, ja sitten pitäisi itsenäistyä ja valmistua tavoiteajoissa.
Ja taaskaan ei pieni ulkosuomalainen ihan ymmärrä.

---

Edit: Pienten eläinten matka-albumissa viimeinkin Strasbourg-kuva! Kuvanottoa seuraavien sekuntien aikana myrskytuuli huitaisi raukat alas kaiteelta.