keskiviikkona, maaliskuuta 12, 2008

Tähdessä

Voisin vaikka valittaa siitä, kuinka vaikeaa on jauhetun kaardemumman ostaminen. Olen kiertänyt jo herraties kuinka monta supermaketia ja ei vain löydy.
Tai siitä, että joku kämppiksistä jättää aina tiskaussienen altaan pohjalle veteen lojumaan. Sienet muutenkin yäk.
Tai siitä, että täällä tuulee. Puut heiluvat niin että oravia heikottaa.

Mutta enpä sittenkään.

Kerron vain, että rupesin eilen kyldyrelliksi ja kävin oopperassa. Tai tarkemmin ottaen Oopperassa, jos rakennuksesta puhutaan, muodon puolesta se näkemäni tapaus taidetaan luokitella ennemminkin operetiksi. Pitihän se tilaisuus viimeinkin käyttää, kun carte culturella saa lipun 5,50 euroon. Kyllä se kieltämättä alentaa osallistumiskynnystä, kun normaali opiskelijahintakin pyörii viidessätoista.

Claire-le-thêatre -kämppis sai pyörrettyä pääni ja päätin jopa pukeutua. Kerrankos sitä, ja eritoten oopperassa ei tarvitse edes tuntea olevansa ylipukeutunut. Jollakin on kuitenkin karva kaulassa tai ketunhäntä kainalossa.
Laitoin siis ihan mekon. Ja jakun. Ja sukkahousut. Ja pikkukengät.
Kävelin vesisateessa pikkukengissä ja vannoin etten enää koskaan yritä olla ranskalainen. (Tänään olikin sitten kumisaappaiden vuoro.) Selvisin kuitenkin perille, ja löysin jopa oman paikkani.

Paikka olikin sitten viimeisellä parvella. (Ei kaikkea nyt sentään saa 5,50 eurolla...) Vaikka olinkin eturivissä, niin jouduin kurkottelemaan kaiteen yli nähdäkseni. Äärimmäisen ergonomista, ja nyt voisinkin palkata jonkun hartiahierojaksi. Samalla parvella oli myös nelisenkymmentä teini-ikäistä, jotka oli selkeästi pakotettu kulttuurin ääreen. Niin, ja mahakas teinien valvojana ollut mies, joka loukkantui silminnähden siitä, että paikannäyttäjä erehtyi, ja ohjasi hänet paikalle, joka olikin sitten loppujen lopuksi jonkun "oikean asiakkaan" paikka. Ei ollut minkkiä eikä jakkupukuja. Olivat ne kuitenkin melkeinaivan hiljaa.

Parasta operetissa oli kuitenkin itse operetti. En tiennyt mihin tungin nenäni. Wagnermainen kun tällaiselle musiikin suurkuluttajalle sanoo... tuota ei mitään. Mutta oli hupaisa. Yllätin itseni nauramasta ääneen.
Kyseessä oli Emmanuel Chabrierin operetti L'Étoile, joka kertoo pienen hupaisan tarinan kuninkaasta joka ei saakaan teloittaa syntymäpäivänsä kunniaksi yhtään alaistaan, josta harmistuneena hän määrää astrologinsa kuolemaan kanssaan (kunhan kuolema koettaa) ja prinsessasta valepuvussa ja nuoresta kauppiaasta joka rakastuu prinsessaan valepuvussa ja joka melkein kuolee ja jonka melkeinkuolema aiheuttaa astrologin mukaan kuninkaan kuoleman, mutta lopussa kukaan ei kuolekaan.
Ymmärsittekö? Capisco?

Kaikkia kielioppisääntöjä kiertävän referaatin jälkeen voinkin kirjoittaa asiantuntevan kritiikin: Ohjaaja oli päättänyt käyttää lavastuksessa ja eritoten puvustuksessa rottateemaa. Kyllä. Rotta. Keveyden alla on kuulemma luotaus ihmismielen syvimpiin viemäreihin. Näyttelijöillä (vai laulajiako ne ovat?) oli siis häntä, johon kukaan ei edes kompastunut. Näimme myös jossain vaiheessa hyvin vähäpukeisia domina-rottia. Hörähdin. Orkesteri on myöskin sijoitettu lavalle, näkyviin, kabareemaisen tunnelman aikaansaamiseksi.

Pääosista vastasivat Jeunes Voix du Rhin -kokoonpanon nuoret laulajat, jotka paitsi nuoria, ovat myös varsin kansainvälistä porukkaa. Lohduttavaa, että kaupungissa on muitakin kuin minä joilla on kumma aksentti... ja ne jopa laulavat!
Operetin pääasiallinen erikoisuus lienee kuitenkin yksi sen miespääosista. Nuoren kulkukauppiaan (joo, se joka rakastuu prinsessaan) rooli on kirjoitettu äänialaltaan niin laajaksi, että siihen tarvitaan nainen. Mezzo-sopraano siellä oli miesten puvussa. Ja Charbrier vielä on tehnyt tämän ihan tarkoituksella...

Noh, vuosisatojen ajanhan nuo kastroivat nuoria poikia, jotka sitten saivat esittää naisia. Olkoon tämä revanssi... tai kosto, ihan miten kukin haluaa asian nähdä.

Motivoi tuo eilisilta menemään toistekin. Tuolla hinnalla. Seuraavaksi sitten vaikka joku tragedia... kunhan ei Phèdrea tarvitse katsella.

5 kommenttia:

  1. Tiedän tunteen kun yrittää metsästää jauhettua kardemummaa... Sainkin sitten lopulta sitä Suomesta tulleessa paketissa. ;)

    VastaaPoista
  2. Rakas lapseni, hanki mortteli. Vie-
    lä ainakin 50-luvun ja alun 60-lu-
    kuakin lapset kuorivat ja hienonsivat
    kaardemummaa, kun äiti leipoi. Val-
    miiksi jauhettua kaardemummaa on
    ollut kaupoissa vasta nelisenkymmentä
    vuotta eikä Ranska ole vielä ehtinyt
    mukaan. Terveisin äetvanha.

    VastaaPoista
  3. Noh siis, kyllähän sen morttelin saisi, mutta kun minusta palollisen kaardemumman kilohinta on vain niin typerä. Maksetaan omaisuuksia siitä osasta mitä ei voi käyttää...
    (Ja sitten vielä löytää mortteli tästä maasta. se lieneekin seikkailu sinänsä.)

    VastaaPoista
  4. Voi kun mulla ois iso purteli, eikä tule käytettyä!! Sen yhen kerran kun leivoin täällä tuolla uunilla pullia niistä ei ihan tullu mieleisiä... Eli seuraavan visiitin tekokyy: kardemumman huostaanotto!

    VastaaPoista
  5. Ha!
    Nyt on sekin keksitty :D

    VastaaPoista