torstaina, helmikuuta 28, 2008

Green day



Parvekepuutarha.
Kuten alemmasta kuvasta näette, meillä on ruokakaappi parvekkeella.
Kätevää talvella, kesällä ei varmaan toimi kovinkaan kylmänä säilytyspaikkana.
Kaappiin unohtunut sipulini oli ottanut nokkiinsa ja kasvattanut viisitoistasenttisen varren. Päätin sitten ryhtyä viherpeukaloksi* ja lykätä sipulin multaruukkuun. Ja parvekkeelle aurinkoon. Helmikuussa. Saahan tuon sisälle jos näyttää vielä kovin takatalvia tulevan.

Muutenkin on tässä ollut sellaisia kivoja alkutoukokuisia iltapäiviä.

Jos sipuli taas innostuu kasvamaan, saanpahan sipulinvartta salaattiini.

Minusta on pelottavasti tulossa aikuinen: Olen huomannut että salaatista voi pitää jopa silloin kun siinä on kaikenlaista sekaisin, ja että toisaalta salaattiin voi laittaa melkein mitä tahansa (hyvää) ja säilyy silti syötävänä. Tänään salaatissani oli salaatin lisäksi mm. tomaattia (hurjaa!), mozzarellaa, munakoisoa ja limea. (Laim laimentamassa soijakastikkeessa marinoituneen tofun makua. Soijakastike ja salaatti yhdessä ei kuitenkaan ole ihan SE juttu...)
Ehdoton lempparini on silti inkiväärinen katkarapusalaatti, jonka resepti löytyy Kotikokista. Ei sovi äyriäisallergikoille.

Ranskassa on melko ennenkuulumatonta syödä salaattia ilman vinaigrettea, viinietikkakastiketta.
Maku on vahva, joten muistan elävästi ensimmäiset kohtaamisemme. En viitsinyt kieltäytyäkään, joten nieleskelin kohteliaisuudesta karvaita salaatinlehtiä. Vinaigrette kuitenkin todisti oikeaksi sen mitä sanotaan: uusiin makuihin tuttuu vain kokeilemalla.

Mutta se siitä salaatista.
Olen viime aikoina kirjoittanut paljon ruoasta. Ei, ei tästä ole tarkoitus ruokablogia tehdä, syöminen nyt vain on vallan mukava harrastus. (Saako seuraavaksi kirjoittaa viinistä?)

- - -

Ja jottei postauksesta vain tulisi vahingossakaan mielenkiintoista, liu'un ruokablogista muotiblogin puolelle.
Ihastelkaa Päivän Asua, alias viimeistä hankintaani Ebaysta. Tunika Kanaalin toiselta puolen, vyö Ranskasta. Kokonaisuudelle hintaa tuli alle 15 euroa... postikuluineen.



* Elimäen perimmäinen tarkoitus -kirjan mukaan viherpeukalon vastakohta on "varisto". Kuvaa minua paremmin. Hengissä saan säilymään vain basilikan. Ehkä.

tiistaina, helmikuuta 26, 2008

Sano juuuusto

Wow, löysin viimeinkin juustoa joka:
a) on tarpeeksi kovaa juustohöylällä leikattavaksi,
b) muttei kuitenkaan emmentalia,
c) kilohinnaltaan kohtuullista ja
d) miedonmakuista.

Eläköön siis saksalaiset hard discount -ketjut. Ranska on juustojen luvattu maa, mutta on yllättävän vaikeaa löytää suomalaistyyppistä voileipäjuustoa joka vastaisi ylläoleviin kriteereihin. (Kriteeri E, "Alle 20% rasvaa" pitää jättää suosiolla pois. Mahdotonta on hankala saada...)

Mutta tosiaan, juustoa täällä riittää. On kovaa ja on pehmeää, on raasteena, halkona, kiekkona, palana, pallona. Homeella ja ilman. Ranskalainen tapa syödä juustoa leivän kera eroaa suomalaisesta perusajatustaan myöten:
Suomalainen syö leipää jonka päällä on juustoa.
Ranskalainen syö juustoa jonka alla on leipää.

Minulla meni aikaa ymmärtää, että useille juustoille nimi annetaan käyttötarkoituksen mukaan. Racletteen käytetyn juuston nimi on raclettejuusto, ja fondueen käytetyn juuston nimi on... noh, ymmärsitte. Ja herrasiunaa jos uskaltautuu käyttämään jotain muuta juustoa raclettessa! Ei parane ainakaan naapureille tunnustaa.

Toisaalta, muutamat juustolajit ovat saaneet nimensä ensimmäisen uskaliaan alueen myötä. Sinihomejuustot tuntuvat olevan Roqueforteja, samaan tapaan kuin kaikkia sinisiä kutsutaan Suomessa Aura-juustoksi. Paitsi etten tiedä liittyykö Aura-juuston nimi jotenkin Aura-jokeen... Roquefort sen sijaan on alue Ranskassa. Ja vain tällä alueella valmistetut sinihomejuustot saavat virallisesti käyttää kyseistä nimeä.

Aluesuojatusta nimestä saa nauttia myös paikallisempi kummallisuus, Elsassin eteläpuoliskolla valmistettu Munster. Juuston tärkeydestä ranskalaisille kertoo jotain sekin, että esim. Munsterin alkuperälle on olemassa kaksikin legendaa: Toisen mukaan reseptin olisi tuonut perämaille irlantilainen munkki ohikulkiessaan. Toinen taas kertoo, että Charlemagnen ajalla munkit olisivat tuoneet alueelle kristinuskon lisäksi myös pahanhajuisen juuston.
Munster tosiaan pelottaa heikommat pois hajullaan, mutta maistuu yllättävänkin miedolle. Ei ollenkaan huonompi valinta ensiaskeleiksi juustomaailmaan.

Ei pidä myöskään unohtaa sitä, että lehmä ei ole ollenkaan ainoa maitoa tuottava eläin. Juustoa määriteltäessä olennaista onkin tietää minkä elukan utareista neste on laskettu. Esim. vuohenjuusto on maultaan vallan erilainen kuin lehmänjuusto, johtuneeko sitten pukkien itsepäisyydestä vai mistä. Samasta asiasta johtuu ilmeisesti myös se, että ei ole suositeltavaa yhdistää vuohenjuustoa punaviiniin. Pökkäisee takaisin.

Niin, ja lopulta kannattaa huomata, ettei juusto aina ole juustoa.
Purkki, jonka kyljessä lukee fromage blanc, valkoinen juusto, sisältää läheisesti maitorahkaa muistuttavaa valkoista ainetta.

Sipaisepa siitä sitten leivälle, nih.



NDLR: Ylläoleva kirjoitus on vallan perehtymättömän amatöörin tuotos. Toimitus ei ota vastuuta mahdollisista asiavirheistä.

sunnuntaina, helmikuuta 24, 2008

Tiiviitä pullia

Turren lähettämä leivontakärpänen puraisi.
Mustelmasta päätellen vasemman polven alapuolelta.


Eilen päätin olla kätevä emäntä ja leipoa pullia. Kaardemummaisia suomalaisia pullia.
Siitä saimmekin sitten uuden kappaleen sarjaan Tarinoita Tältä Kadulta, Osa XVI:

Melekoinen väsytystaistelu, eli kuinka leivot pullia kuten minä.

Ota varsin toimiva pullaohje. Esimerkiksi *tämä*.
Laita voi mikroon sulamaan. Tajua voin sulaessa, ettet tiedä onko taloudessa ollenkaan hiivaa.

Löydä ranskalainen kuivahiiva viimein. Laita sulanut voi ikkunalaudalle jäähtymään.
Kääntele ranskalaista kuivahiivapakettia, ja mieti pitääkö se mahdollisesti sekoittaa kylmään vaiko lämpimään maitoon. Ja kuinka paljon. Lämmitä maito ja sekoita hiiva siihen.

Tässä vaiheessa on hyvä huomata, että talouden kaardemumma ei suinkaan ole jauheena, vaan palkoina. Kuori siis kaardemummapalot yksi kerrallaan ja yritä tehdä siemenistä jauhetta huonolla menestyksellä. (Kannattaa ehdottomasti löytää mortteli vasta siinä vaiheessa kun pullat ovat jo uunissa.)
Lisää hiivamaitoon kaardemumma, kanamuna, sokeri ja voisula, josta olet ensin poistanut sinne hukuttautuneen minikärpäsen. Sekä jauhot. Taikina näyttää oikein hyvältä ja maistuukin oikealta. Laita taikinakulho punaruudullisen liinan alle vedottomaan paikkaan kohoamaan.

Vilkaise tunnin päästä taikinakulhon sisään, ja totea, että kohoamista ei ole tapahtunut. Onnitteluni, olet ehkä Euroopan ainoa ihminen joka onnistuu tappamaan ranskalaisen kuivahiivan.

Mene päiväunille.
Herää tuntia myöhemmin vain nähdäksesi, ettei taikina vieläkään ole kohonnut.

Keitä kahvia, tee itsellesi kinkkuvoileipä ja käännä päälle taikinakulhon alla oleva patteri. Ehkä lämpö tekisi ihmeitä.

Kolmen vartin päästä voitkin tulla siihen tulokseen, että pullataikinallasi on vaikea murrosikä. Sama siis tehdä ne pullat lähes kohoamattomasta taikinasta.

Sytytä kaasu-uuni polttamatta sormiasi. Leivo takinasta muutama pulla, sekä jostakin löytyneellä innollasi vielä puolentusinaa korvapuustia. Totea korvapuustien kohdalla, että jotakin äitisi sentään sai taottua leivontakovaan kalloosi (eli kuinka tehdä korvapuusteja).
Paista pullia jotka leviävät sivusuunnassa mutteivät vieläkään kohoa. Siirrä ne kymmenen minuutin paistamisen jälkeen ihan uunin yläosaan, sillä ne ovat alta tummia ja päältä lähes valkeita. Muutaman vuoden kokemuksella tiedät jo, että kaasu-uunissa on vain alalämpö. Eri asia on milloin ymmärrät sen.

Ota korvapuusteista kuva todistaaksesi, että ne näyttävät melkeinaivan korvapuusteilta. Ja maistuvatkin pullalta. Ok, tiiviitä pullia, mutta edes pullan makuisia:



Vanno, että seuraavassa pullanteko-operaatiossasi käytät apuna leipäkonetta ja suomalaista kuivahiivaa...

lauantaina, helmikuuta 23, 2008

Kloorintuoksua

Freegan. Yhdistelmä sanoista free, ilmainen ja vegan, kasvissyöjä. Ameerikkalainen ilmaisu ihmisille jotka roskidyykkavat ruokansa. Itse en ole vielä moiseen ryhtynyt, vaikka pidänkin ideaa kannatettavana. Se tuo mieleeni elävästi viimekesäisen työni Yksinkertaisessa Marketissa, jossa heitin joka toinen päivä roskiin ison säkillisen leipää. Täysin hyvää leipää jonka Parasta Ennen -päiväys alkoi lähestyä. Lienee sanomattakin selvää, että se teki varsin kipeää välillä. Ja tunnustettakoon, että toisinaan kiersin sääntöjä, ja vein leipää ja pullia kotiin saakka. Pakastin on kiva kaveri, ainakin jos minulle maksetaan minimipalkkaa...

Freeganit palautuivat mieleeni taannoisen heistä kertovan Marie France -lehden artikkelin takia. Etenkin siinä osuivat silmiini seuraavat rivit: "Mais, lorsqu'on sait que la réglementation européenne sur la traçabilité impose aux supermarchés de détruire leurs stocks dès le dépassement de la date de pérémption (ce qui les amène parfois à les arroser de Javel), [---]"
Suomeksi sanoo suunnilleen seuraavaa: "Mutta, kun tiedetään, että eurooppalaiset säännökset [ruoan] seurattavuudesta pakottavat supermarketit tuhomaan myymättömät tuotteensa heti Parasta Ennen -päiväyksen jälkeen (mikä joskus ajaa supermarketit kastelemaan ne kloorivedellä), [---]"

Kloorivedellä! Jumankavita. Ei voi pieni ihminen taas ymmärtää. Ei riitä että maassa jossa kärsitään nälästä selkeästi enemmän kuin esim. Suomessa, kaupat jo nyt pistävät roskiksensa lukkojen taakse ja kameroiden alle.
Mutta kloorivettä. Tuhota kaikki mikä vahingossakin voisi kelvata ihmiruoaksi, muttei tuota kaupalle voittoa. Sanonko pari rumaa sanaa eurooppalaisista säännöksistä...



Ranskan Freeganien sivulta löysin muuten oivan brasilialaisen lyhytdokumenttifilmin. Ilha das flores on kuvattu 1989, ja sitä kutsutaan "Ensimmäiseksi freeganismista tehdyksi filmiksi". Oli tai ei, se on ainakin kymmenen varsin humoristisesti koottua minuuttia tomaatin elämänmatkasta. Kuka onkaan ravintoketjussa ennen ketä?
(Kannattaa klikata leffan linkkiä hiiren oikealla näppäimellä ja valita "Tallenna linkin kohde...")

torstaina, helmikuuta 21, 2008

Jumps jumps jumps...

Olen huono nukkuja.
Olen ollut aina. Kuuluin niihin äärimmäisen rasittaviin lapsiin, jotka kerta toisensa jälkeen nousivat sängystä ja tepastelivat olohuoneeseen sanomaan: "hyss, laittakaa telkkaria hiljemmalle, minä en saa nukuttua." Eikä kannata kuvitella, että vanhempani olisivat katselleet westernejä kotiteatterista...

Parikymppisenä löysin korvatulpat. Mikä ihana hiljasuus ja rauha nukkua. Ainakin silloin kun joku ei nuku samassa sängyssä ja herätä minua kymmentä kertaa yössä ihan vain sillä, että kääntää kylkeä. Sänkyhän heiluu!

Eilisaamuna heräilin taas useamman kerran, L. pyöri vieressä, sänky kitisi ja heilui... ja ah sadepäivän iloa: Yläkerran lapsilauma (vaiko ravitalli?) leikki sisällä. Tamiti-tamiti-tamiti tumps. Välillä rappukäytävästä kuului rauhallisäänistä keskustelua:
- [kiljuntaa, kiljuntaa]
- Hyssss!
- Papa, PAPA, viens voir!
- Hysss!
- [kiljuntaa, kiljuntaa]
- HYSS!

Näinä aamuina muistan elävästi parin vuoden takaisen alakerran naapurini, joka oli ajaa minut hermoromahduksen partaalle:

Olin juuri muuttanut tilavista yhdeksästä neliöstä tilaviin 18 neliöön. Ah rauhaa ja tilaa, ei celinedionia seinän takana, ei palohälyksiä aamuneljältä. Tai niinhän minä luulin. Parin päivän jälkeen se alkoi.
Jumps jumps jump-jump jumps.
Matala jytinä, joka tuli asuntooni rakenteita pitkin. Aina samoihin aikoihin arki-iltaisin.
Jump-jump-jump jumputi-jump

Ääni joka herätti minut jos nukuin, joka esti minua nukahtamasta. Ääni jota ei saanut peitettyä korvatulpilla, joka esti minua keskittymästä yhtään mihinkään.
Bassot? Koripalloilija? Nyrkkeilijä hyppäämässä narua?

Kävin koputtamassa kaikkien naapureiden oville. Ainoa joka ei avannut, oli suoraan alapuolellani. Hain accueil:n tädin koputtamaan. Ei avattu vieläkään. Kävin toisena, kolmantena ja viidentenä iltana. Epäilin tulevani hulluksi, ja epäilin myös, että minua luultaisiin ennenpitkää luulosairaaksi. Jumps jump-jump jumps

Tuli kesä, rauha ja kärpäset.
Ääni katosi lomien myötä, ja lähes unohdin koko asian, kunnes se palasi takaisin, syyskuun ja uurastuksen kera.

Toisena tai kolmantena iltana menetin hermoni. Menin koputtamaan, kerran, toisen, kuulin jonkun yskivän oven takana, mutta minulle ei avattu. Hain yövartijan, joka totesi asian laidan, koputti hänkin, ja kun ei vieläkään saanut vastausta, yritti omia avaimiaan oveen.
Tilanteen hälyttämä asukas havahtui viimein, ja tapasin äänivainoojani silmästä silmään.

Jonkin sortin aerobikkari-kuviovoimistelija.
Niin kiltti ihminen, että naapureiden häiritsemistä välttääkseen kuviovoimisteli kuulokeet päässä. Eikä siis sen takia kuullut koputuksiani.

Asia selvisi.
En ymmärrä vieläkään miten 18 neliössä mahtui kuviovoimistelemaan.
Enkä tiedä hankkiko hän tatamin, mutta joka tapauksessa jumputus loppui.
Ja minun stressihormonitasoni palautui entiselleen.



Nykyään, kun kuulen yläkerrasta pienten jalkojen tymist... anteeksi tepastusta, muistutan itseäni alakerran kuviovoimistelijasta. Nykyisestä metelistä sentään pääsee eroon korvatulpilla.

Ja sänkykään ei heiluisi jos sen kiinnittäisi paremmin seinään. Mutta se on projekti sinänsä.
Savolainen projekti. Aloittamista vaille valmis.



Kuva ei liity mihinkään mitenkään, mutta tiesittekö, että ranskalaisissa kenkälaatikoissa on keskimäärin kaksi kenkää?



keskiviikkona, helmikuuta 20, 2008

Jo muinaiset roomalaiset...

kylpivät Baden-Badenissa.
Jotenkin missasimme roomalaiset kylpylänrauniot, mutta se ei matkaa juuri huonontanut.

Huimaavan pitkän 40 minuutin junamatkan jälkeen saavuimme asemalle, jolla ihmiset puhuivat kummaa kieltä, mutta bussien numerot sentään merkittiin ihan arabialaisittain. Hostelli sijaitsi rinteessä, melkoisen nousun jälkeen (en suosittele huonojalkaisille). Check-in tapahtui viideltä. Tai kuudelta. Tai seitsemältä. Ei puoli kuusi. Tai kaksikymmentä vaille seitsemän. Vain tasatunnein. Muuhun aikaan ei näkynyt ristinsielua. Muutenkin asukkaita taisi meidän lisäksemme olla kokonaiset kaksi.

Maanantai-iltapäivällä leikille vaeltajia, ja nousimme Mustan Metsän rinteitä Altes Schlossille, Vanhaan linnaan. (Kyllä, tarkkasilmäisimmät lukijani voivat todeta, että saman mettän reunassa sitä täällä Strasbourgissakin ollaan...) Meinasimme olla laiskoja ja tulla bussilla alas, mutta seuraava bussi olisi kulkenut 1. maaliskuuta. Palasimme jalan.



Tiistaina koetti se koko lomamatkan syy ja tavoite, Caracallan kylpylä. Olihan se. Lämmintä riitti, niin sisä- kuin ulkoaltaissakin, ja ärtyneet keuhkoni saivat haluamaansa apua suolahengittelyhuoneesta.

Ja ne saunat. Saunoja oli. Jopa sellaisia joita kutsuttiin "suomalaisiksi saunoiksi", puilla lämmitettyjä kun olivat he. 95 astetta, helskatti. Ilmeisesti olen jotenkin oman kansani pettävä suomalainen, kun minun mielestäni paras sauna on siinä 70 asteinen. Jaksaa olla kolme minuuttia pidempään. Ja, kuten Mari aiemman kirjoitukseni kommenteissa totesi, saunaosastolla piti olla sujuvasti alasti. Minulta tuntui luonnistuvan helpommin kuin seurassani olleelta ranskalaiselta...

Uteliaille uusia otoksia Hemmingin ja Poron matkagalleriassa.

sunnuntaina, helmikuuta 17, 2008

Banaanirommikakkua

Minussa on moniakin hyviä puolia. Olen takkutukkainen, suomalainen, utelias ja melkoisen kunnianhimoinen.

Yksi parhaimmista puolistani on kuitenkin omalta kannaltani hieman harmillinen:
Olen kunnollinen opiskelija. Sairastan vain lomalla.
Hitto vieköön.
Noh, ei tässä olla mihinkään kuolemassa. Mieluummin vain olisin ilman tautia, huomenna on tarkoitus lähteä L:n kanssa vilkaisemaan lähempää Kylpy-Kylpyä.

?

Bains-les-Bains. Baden-Baden.
Saksassa. Tunnettu kylpylöistään ja.. ööö.. musiikkifestivaalistaan jota Suomessakin Yle tasaisin väliajoin näyttää myöhäisillassa.

Mutta, ei minun siitä pitänyt kirjoittaa.
Vaan siitä, että saatte lisätä yhden raksin seinään: Minä leivoin tänään.
En tosin pullia, vaan erinomaista Banaanirommikakkua. Tosin rommin puutteessa ilman rommia. Hyvää siitä tuli silti.

Koska olen ylpeä itsestäni, jaan teidän kanssanne Suomen oloihin mukautetun reseptini.


* 110 gr pehmeää voita
* 1,5 dl sokeria ja 1,5 dl fariinisokeria (tai 180 gr cassonade)
* 2 munaa
* 5 dl vehnäjauhoa
* 2 tl leivinjauhetta
* 2 banaania
* 1 tl vaniliinisokeria tai vaniljaesanssia
* 1 dl rusinoita
* 1 dl tummaa rommia (jopa Négrita käy)

- Laita uuni lämpiämään 180 asteeseen

- Siirrä rommi pullosta lasiin ja pistä rusinat sekaan. (Rommin puutteessa käytin tänään appelsiinimehua)

- Sekoita kulhossa pehmeähkö voi ja sokerit. Kun seos on kermaista (sic!), lisää munat yksi kerrallaan, vanilja, ja kerralla kaikki jauhot joihin on sekoitettu leivinjauhe.
(Jeps, on ihan normaalia että seos on vähän kova tässä vaiheessa...)

- Murskaa banaanit, lisää ne seokseen ja heitä lopuksi joukkoon rommi + rusinat.

- Sekoita hyvin. Kaada seos pitkulaiseen, leivinpaperilla vuorattuun kakkuvuokaan.

- Paista 50 minuuttia.


Kuvanottohetkellä kaakusta oli kadonnut jo puolet, joten ei se voinut pahaa olla.

perjantaina, helmikuuta 15, 2008

Jotain kateissa

Pysähtyneisyydestä puuttuu jotain.
Auringonkiila käsinojalla.
Haalistamassa punaista veluuria.

Enkä minä kuule musiikkia.

Kissa oikomassa jäseniään.
Jättämässä karvansa hameenhelmaan.
Kävelemässä koskettimien yli.

Vaitonaisen pianon.

Hiljainen keskustelu.
Sillä mitään ei tarvitse sanoa.
Mitään ei tarvitse kertoa.

Enkä minä vieläkään kuule musiikkia.



Runotorstain inspiroijana tällä viikolla oheinen Cézannen maalaus.




---
Lisäys klo 17:07. Minullapa on loma! Kokonainen viikko. Eikä edes pelota autuas mitääntekemättömyys.

Raystävyydellä

Saint Valentin. Latin; Valentinus. Kukaan ei tiedä kuka pyhä Valentiini oikeasti oli, hänet nyt vain on haudattu Roomaan 14. helmikuuta.

Suomessa Valentiininpäivä on nimetty ystävänpäiväksi. Ystävän. Täällä Ranskassa se on selkeästi rakastavaisten päivä, kohderyhmä on selkeästi rajoitetumpi. Valitettavasti. Minusta ystävänpäivä on ideana huomattavasti mukavampi kuin rakastavaisten päivä.

Joka tapauksessa, muutaman mutkan kautta se sai minut miettimään hyviä asioita. Eli mitä kotoa opinkaan:

- Kala pitää paistaa miedolla lämmöllä. Muuten se sylkäisee valkuaiset ulos ja siitä tulee kuiva.

- Polkupyörä pitää kiinnittää tolppaan rungosta, ei etupyörästä. Etupyörän saa helposti irti.

- Paitapuseroista silitetään ensin nappilistat, sitten kaulukset, hihat ja lopulta muu.

- Suomalaiselle ihmiselle sopivat hyvin harvoin mustaksi värjätyt hiukset.

- Jos koko perhe on paikalla, ruokapyödässä ollaan yhtä aikaa.

- Kavereista pidetään huolta. Ihan sama miten humalassa olet, kaupungilla riekkuessasi katsot myös kavereitten perään. Tärkeää ei ole olotila, vaan se, että kaikki palaavat ehjinä kotiin.

Viimeinen ohje palautui mieleen juuri tänään, kun kysin neljättä kertaa Sannalta, että "Oothan ihan varma että siellä on vielä tram joka menee 'öön'aimiin..?"
Neljännen joon jälkeen uskoin.

On paljon kivempaa halata ystävää kapakan ulkopuolella, kuin uskotella itselleen, että tämä päivä vuodesta olisi varattu vain rakastavaisille. Hiiteen keski-eurooppalaiset tavat, ystävänpäivänä minä olen sitkeästi suomalainen!

keskiviikkona, helmikuuta 13, 2008

Terapeuttista

Sen täytyy olla totta, koska siitä kirjoitettiin sanomalehdessäkin.

Paikallinen Ylpeys painoi tämänpäiväiseen numeroonsa pienen artikkelin yhteistyössä aina-niin-vakavasti-otettavan Psychologies -lehden kanssa.

Otsikkona: Päiväkirjani terapiamuotona?
Lyhykäisesti sanoen, kaikki ne jotka kirjoittavat ongelmistaan nettiin, voivat nyt tehdä sen ihan hyvillä mielin: kyseessä on psykologien hyväksymä itseterapointimuoto. Lainataan. "Päiväkirja on usein oiva vastamyrkky älylliselle laiskuudelle ja egon laajentumiselle: se pakottaa meidät työskentelemään, miettimään, tekemään siivousta sekavissa tunteissamme ja ajatuksissamme." (Ei saa kommentoida suomennoksen kieliasua..!) Varoitellaan kuitenkin, että ihmiset haluavat jakaa tunteensa muiden kanssa. Julkisessa blogissa ei niinkään synny keskustelua, tunteita ei jaeta vaan ne laitetaan esille, näyteikkunaan. Blogi ei siis korvaa oikeaa terapiaa isojen ongelmien kohdalla. No shit, Sherlock?

Artikkeli on mitäänsanomattomuudessaan suorastaan huvittava. Ilmeisesti on pitänyt saada aikaiseksi neljännessivu jostakin, joka on ajankohtaista eikä silti shokeeraa ketään. Tahi opeta mitään normaalilla maalaisjärjellä varustetuille ihmisille.

Ylipäätäänkin Psychologiesin artikkelit ovat usein sellaisia, että joko niitä ei oikeasti voi uskoa vakavalla naamalla tehdyiksi, tai sitten niistä ei opi mitään mitä ei jo tietäisi. Olen kokeillut, lukenut useampia numeroita ennen tympeään johtopäätökseen luisumista. "Tavallisesta" naistenlehdestä saa suunnilleen yhtä syvällisiä asioita irti.

Vai mitäpä sanoisitte seuraavista, viimeisimmissä numeroissa ilmestyneistä esimerkeistä:

~ Antakaa suhteenne hengittää! Sinä + Minä = Me. Mutta jottei eksyisi parisuhteessaan ja voisi ruokkia sitä väsyttämättä, vain yksi ratkaisu: ottaa (tervettä) etäisyyttä ja korostaa oma identiteettiään.

~ Testi: Oletko sinut kroppasi kanssa? 20 kysymystä jotka auttavat meitä löytämään rauhan ja harmonian vartalomme kanssa.

~ Voiko Facebookista saada oikeita ystäviä? Tämä media ei muuta vahvojen ystävyyssuhteiden muotoa tai laatua, mutta auttaa aktivoimaan piiloutuneempia linkkejä. Sosiaaliverkostojen tärkein anti on se, mitä amerikkalaiset tutkijat kutsuvat "kyvyksi ylläpitää suhteita" koko elämän ajan, muuttamisista, työpaikan vaihdoksista ja perhesuhteiden rikkoutumisista huolimatta.

~ Omakuva. Ulkonäon suhteen kuulumme kaikki (sic!) joko "perfektionistien" tai "huolimattomien" ryhmään. Mitä se kertoo meistä? Kuinka lakata panostamasta liikaa tai liian vähän?

~ Kun omien arvojemme ja yrityksen (työpaikan, toim.huom.) arvojen välillä on konflikti, meiltä... loppuu motivaatio. Elämänarvot koskettavat sitä mikä meissä on kaikkein syvimmällä.

Käsi ylös, kuka oppi jotain uutta?!

Vaan, ei niin tylsää ettei jotain hyvääkin. Viimeisen aukeaman Voutchin uusin. Tällä viikolla ollaan terapiassa:


Tänään on 250. terapiasessionne, ja minulla on siis kunnia lahjoittaa teille tämä kahden kupin espressokeitin - paine 6,5 baria, annossuodattimet, takuu 6 kuukautta.

tiistaina, helmikuuta 12, 2008

Oikeuksia ja (epä)uskoa


Söimme raclettia. Hmmmh, juuuustoa. Paljon neljää eri sorttia juustoa. Olli oli vieläpä ostanut ihan kunnollista raclettia, oli makua. Jouduimme vyörymään pöydästä pois.

Mukavasti alkanut ilta muuttui kuitenkin (seurasta johtumattomista syistä, ndlr) hieman raskaammaksi siinä vaiheessa, kun päätin nähdä punaista ihmisten puusilmäisyyden takia. Kaikki alkoi Iltasanomien sivuilta, ja videosta Helsingin abortinvastaisesta mielenosoituksesta...

Kerrottakoon, että olen rauhallinen ihminen. Liiankin rauhallinen ja myötäkarvaan silittävä, sillä inhoan konflikteja.
Välillä kuitenkin näen punaista. Silloin kun kissanpentuja potkitaan. Silloin kun joku yrittää huijata minut syömään lammasta. Silloin kun tulee kyse pedofiileista.

Ja silloin, kun miehet näkevät oikeudekseen kirjoittaa propagandaa raskaudenkeskeytyksiä vastaan.

Voi halvattu mitä tekstiä.
Miten kaikki suurimmat idiotismit maailmassa tehdäänkin uskonnon nimissä? Ja älköön hyvä lukija nyt ymmärtäkö väärin: minä, vaikka pakana olenkin, en missään tapauksessa ole lähtökohtaisesti uskontovastainen ihminen. Kristinuskon näen pohjimmiltaan myönteisenä ja lähimmäisenrakkautta korostavana ajatussuuntauksena. Mutta, aina pitää joukosta löytyä joku, jolla on omaa egoa isompi tarve käännyttää muita. Iskeä Pyhällä Kirjalla päähän. Tai tässä tapauksessa nettisivulla. Hmpfh.

Olen ilmeisesti verenkarvainen feministi, mutta jotenkin vielä enemmän oudoksuttaa se, että abortinvastustajat ovat niin usein miehiä. Millä logiikalla he kuvittelevat olevansa naisia parempia kertomaan mitä tehdä vahinkoraskauden kohdalla? Etenkään kun tosiasiassa (ei-toivotun) lapsen syntyessä päävastuu on naisella, halusi tai ei...


Uskomattomimpia päätelmiä kyseisellä sivustolla ovat seuraavat:

” Ensimmäinen kysymys: Miksi lapsen pitäisi maksaa hengellään siitä, että hänen isänsä on raiskaaja?
[ - - - ]
Mutta vaikka lapsen tappaminen auttaisikin äitiä pääsemään yli tapahtuneesta, on edessä vielä toinen kysymys: Jos hyväksymme tämän riittäväksi syyksi abortin saamiseen, se tarkoittaa, että jos joku muistuttaa meitä jostain todella kauheasta tapauksesta, meillä on oikeus tappaa hänet, jotta tuntisimme olomme paremmaksi.”


Öäh. On hyvä ja menee Sudaniin katsomaan sitä, kuinka käy kun etnistä puhdistusta suoritetaan joukkoraiskauksilla, ja tulee vasta sitten saarnaamaan aborttia vastaan.

”Nykyään joka toinen lapsi kohtaa väkivaltaisen kuoleman äitinsä käden kautta.”

Lähdeviittaukset ovat akateemikkojen hommaa. Eiks ni. Ei tavallisen nettisivun tekijän sellasia tartte miettiä.

”Huomaa tämä: vanhemmat "eivät toivo" lasta juuri nyt ja kohtelevat häntä sen mukaisesti. Juuri rakkaudeton kohtelu tekee lapsen elämästä kurjan, ei se, että hän olisi jotenkin itseisesti "ei-toivottu". Jos lasta rakastettaisiin ja kunnioitettaisiin, hänen elämänsä ei olisi kurjaa, vaikka hän ei olisikaan toivottu. Kurjuus ei johdu toivomisen puutteesta, vaan rakkauden puutteesta.”

Pohjaltaan totta toki, mutta on kumma, ettei sivustolla näy yhtä ainutta konkreettista ehdotusta siihen, mitä niille kaikille huonosti kohdelluille ja hylätyille lapsille tehtäisiin, jos abortti kiellettäisiin...
On hienoa ja kaukonäköistä vastustaa asiaa, jonka pidempiaikaisia seuraamuksia ei ajattele ollenkaan. Vähän sama kuin kampanjoisi koulujen kieltämisen puolesta, sillä lapset saattavat tylsistyä koulussa. Jopa useiden vuosien ajan.

Ei sillä, jokainen saa omassa päässään ja omalla kohdallaan ajatella mitä haluaa ja tehdä sen mukaan (tietyin rajoituksin tosin).
Mutta mikä ihme siinä on, että aina löytyy joku, joka tietää minua paremmin sen, kuinka minun pitäisi menetellä ja ajatella eri tilanteissa? Etenkin elämän suurten päätösten kohdalla. Ja näitähän riittää. Sen todisti Helsingin mielenosoituskin.

Huoh. Palauttakaa minun uskoni ihmiskuntaan ja siihen, että pohjimmiltaan kristinuskon pitäisi olla suvaitsevainen.


Saanko seuraavaksi pauhata homoseksuaalisuudesta...? Vai karkoitanko sillä nekin lukijani jotka eivät jo nyt ole kadonneet?

maanantaina, helmikuuta 11, 2008

Rakkaalla lapsella on...

Tiesittekö, että tässä maassa sinitarrakin on keltaista?
Eikä se edes ole "keltatarraa", vaan "kiinnitysmassaa", tjsp.
Mielikuvituksettomat.


Jos olisin jäänyt aloittamalleni tielle, ja päätynyt Vakavasti Otettavaksi Humanistiksi, olisin varmaan uhrannut aikaani ja voimavarojani nimistöntutkimukseen. Tämän hörhön mielestä on nimittäin vallan mielenkiintoista tietää millä perusteella jotakin paikkaa kutsutaan juuri sillä nimellä. Tai sitten olisin päätynyt etymologiksi, eli vielä astetta vakavammin otettavaksi humanistiksi...

En aio nyt ryhtyä keittiö- tai edes laboratoriopsykologiksi, mutta paikkojen ja asioiden nimeäminen kertoo vallan paljon kansanluonteesta, ja siitä, mitä asioita pidetään olennaisina. Tai mitkä asiat ovat vaikuttaneet historian aikana. On suorastaan yllättävää, etteivät ranskalaiset verisestä historiastaan huolimatta ole nimenneet erikseen esim. giljotiinimallejaan.

Samalla logiikalla voisimme olettaa, että patonginpurijat ovat hamekansaa: kielestä ei löydy omaa sanaa lahkeelle. Se on vain jambe, jalka/sääri. Selitä siinä sitten, että ei, ei aikomukseni ole omia koipiani lyhennyttää. Nyt on jo tarpeeksi vaikeuksia ylettää kaapin ylähyllyille. Persjalkainen savolainen.

Suomalainen joutuu myös ensimmäisenä talvenaan totemaan, että säästä keskusteleminen ei ole välttämättä helpoin small talkin muoto Ranskassa. Kuinka selvittää lunta ihasteleville ihmisille, että tämä ei ole lunta. Tämä on loskaa. Lunta se on siinä vaiheessa kun se ei enää välittömästi kastele kenkiä. Kuinka kuvata suomalaista talvea, narisevan pakkaslumen ja lumisotaan soveltuvan nuoskalumen eroa?
Toisaalta, mikä on helle? Suomessa helteeksi sanotaan, kun lämpötila nousee yli kahdenviiden. Täällä helle, canicule*, on silloin, kun lämpötilat eivät laskeudu alle +20°C useamman vuorokauden** ajan peräkkäin.

Sään lisäksi myös alkoholien nimeäminen on tainnut olla varsin tärkeää puuhaa menneisyydessä, molemmissa maissa. Jos ranskalaiset osaavat luokitella viininsä ja muut viinirypäleistä valmistetut alkoholinsa viimeisen pilkun ja värisävyn mukaan, osataan sitä meilläkin. Hieman alitajuisesti tosin: vai kuinka moni armaista lukijoistani osaa kertoa suoralta kädeltä, mikä on viinan ja vodkan ero? (Minä tiedän, Wikipedia auttoi!)

Lycée Pasteur Ja jottei tässä postauksessa vaan vahingossakaan olisi punaista lankaa, todettakoon lopuksi, että yksi sitkeä nimeämisihmettelyn aihe minulla on täällä vieläkin: Miksi ihmeessä kaikki yläkoulut ja lukiot nimetään jonkun henkilön mukaan? Ei kylän, kaupungin, tai kaupunginosan mukaan, vaan jonkun henkilön mukaan. Pelkäävätkö nämä, että moninaiset teot historiassa katoavat unholaan, jollei niitä ikuisteta koulurakennuksen kylkeen kuparilaattaan? Ja sitten 80% koulun oppilaista ei kuitenkaan osaa kertoa, mitä kyseinen henkilö on mahtanut lyhyen elämänsä aikana puuhata...
Näin se toimii historian opettaminen.



* Canicule tulee latinan sanasta canicula, pieni koira. Se on myös Sirius-tähden toinen nimi, ja sanaa onkin alunperin käytetty lämpöaalloista ainoastaan 24.7. ja 24.8. välisenä aikana.
** Mistä tulikin mieleeni, ettei ranskan kielessä ole myöskään sanaa ”vuorokausi”.

perjantaina, helmikuuta 08, 2008

Doctoresse

Jo kolmisen viikkoa olen niiskuttanut. Ostanut nenäliinoja.
Hangannut silmiäni kunnes näytän mäyrältä auringossa.
Viettänyt yhden yön melkein nukkuen, sillä tukkeutunut ja vuotava nenä ja viileästä ärtynyt kurkku eivät ole paras mahdollinen yhdistelmä.

Kuullut useamman kerran kysymyksen: "Oletko sinä sairas?"
"Siis, jos pahemmanlaatuinen allergia lasketaan sairaudeksi, kyllä, olen sairas."
"Mutta mille sinä sitten oikein olet allerginen?"
"Siitepölylle."
"Mutta eihän tammikuussa..."
"ON HYVÄ JA KYSYY MINUN IMMUUNIJÄRJESTELMÄLTÄNI VOIKO TAMMIKUUSSA OLLA SIITEPÖLYÄ!!"

Koko viikon olen yrittänyt saada itseäni ylös aamulla aikaisin, ehtiäkseni lääkäriin ennen töihin menoa.
Tuloksetta
Eilen viimein oli pakko, antihistamiinit loppuivat ihan oikeasti.

Oli ehkä vuosikymmenen pelottavin lääkärikäynti.

Olin bongannut labran yläkerrasta lääkärin, joka ottaa vastaan ilman ajanvarausta. Sinne siis.
Epäilykseni heräsivät jo odotushuoneessa: lukuisia kuvia selluliitti/rasva/kaksoisleukaoperaatoista laserilla, ja alla teksti Kysykää lisätietoja lääkäriltänne. Olin myös jostain mystisestä ja sukupuolirajoittuneesta syystä kuvitellut, että "Pariisin lääketieteelliststä tiedekunnasta valmistunut" Docteur olisi mies.
Vaan ei. Nainen. Kynnet.

Muutaman laseroperaation läpikäynnin lisäksi doctoresse kantoi urheasti hyvin raskasta meikkikerrosta, kampausta joka taatusti on samannäköinen vielä yön jälkeenkin ja varsin pitkiä kynsiä. Kynsiä joiden kärjillä naputeltiin tietokoneen näppäimistöä kirjain kerrallaan. Kynsiä joiden alla majailevasta bakteerimäärästä voimme heittää vain villejä arvauksia.

Hengitin syvään. Vastailin kysymyksiin hämmennyksen heikentämallä ranskantapaisellani. Läpikävin verenpaineen mittauksen, enkä vieläkään tiedä, mitä tarkoittaa jos verenpaineeni on 13. Keskustelin banaaliuksia aikaisesta keväästä.

Ja lopussa totesin, että jommankumman seuraavasta kahdesta väitteestä täytyy olla totta:
a) Naiset valehtelevat aina painonsa.
b) Näytän itseäni lihavammalta.

Lääkkeitä määrätessään doctoresse kysyin painoani, ja vastasin "siinä kuuskytkaks - kuuskytkolme".
Näin sivusilmällä pitkän kynnen näppäilevän numerot 6 ja 8.

Lähtemättömän vaikutuksen lisäksi doctoresse jätti siis mieleeni myös raskaan epäilyksen naisten valheellisuudesta...

keskiviikkona, helmikuuta 06, 2008

Ydinvoimaa ja kelloradion identiteetinhakua

Lopetin aiemman eilisistä kirjoituksistani sanoihin "seuraavaa outoa kodinkonetta odotellessa". Ei olisi pitänyt manata.

Illalla kiipesin katonrajaan nukkumaan, ja siinä säätäessäni HerätysKelloradiotani (Minulla on kaksi kelloradiota. Toinen näyttää ajan pimeässäkin, ja toinen herättää. Mitä suotta tehdä elämäänsä monimutkaiseksi.) totesin, että jostakin seinän suunnalta kuuluu kummaa surinaa. Hetken kaikkea mahdollista siirreltyäni huomasin äänen tulevan AjanNäyttöKelloradiostani (ANK). Oli päättänyt samaistua ruohonleikkuriin tai pesukoneeseen.

Kertokaa viisaammat ihmiset, voiko kelloradio räjähtää? Jos voi, tuleeko siitä pahaa jälkeä? Pitääkö minun siirtää Pienet Eläimet evakkoon sängystäni..? Voisin varmaan tehdä kaiken kattavan riskianalyysin (AMDEC) ja proseduurit siitä miten ehkäistä onnettomuudet ja kuinka toimia, jos ehkäisykeinoista huolimatta ANK räjähtää.

Tai sitten en.

Vauriot olisivat kuitenkin Tsernobylia pienemmät.

Viime.. öö.. perjantaina istuin koko päivän koulunpenkillä kuuntelemassa asiantuntevaa esitystä turvallisuudesta ydinvoimaloissa ja ylipäätään ydinvoimaloiden toiminnasta. Kuulemani asiat ovat hyödyllisiä jos höyrähdän ja päätän tehdä ydinvoimauran. Noin muuten, vähempikin kuin kuusi tuntia olisi riittänyt yleistiedon kartuttamiseksi…

Joka tapauksessa, opin päivän aikana monia olennaisia asioita:

- Tsernobylin voimala räjähti, koska useampi kuin yksi asia oli pielessä.
- Ranskalaiset ovat pedantin tarkkoja ydinvoimaloidensa turvallisuuden suhteen.
- Saksalaiset ovat vielä ranskalaisia tarkempia. (Mikä ei ollut yllätys kenellekään.)

- Ranskalaisen ydinvoimalan ympärillä päivystää 24/24 joukko armeijan ilmasotatorjunta-aseita (taimitäneovatkaan). Voi nimittäin käydä niin, että joku Boeing 737 päättää tipahtaa niskaan.

- Jos haluaa pykiä töihin tai edes työharjoitteluun ydinvoimalaan, on parempi olla nuhteeton immeinen. Ranskan Kansallinen Ydinvoimahallitus (taimikäseonkaan) tarkistaa jokaisen töihin otettavan taustatiedot viimeistä pistettä myöten. Myös koputtelemalla naapureiden oville. Esimerkkinä kerrottiin riipaiseva tarina yhdestä hyvin opinnoissaan menestyneestä nuorestamiehestä, joka oli melkein huolittu työharjoitteluun… Sitten joku naapuri erehtyi kertomaan nähneensä poijan joskus juhlissa pöyssyttelemässä ruohoa.
Selkeää terroristiainesta oli hän.

- Meitä lähinnä oleva ydinvoimala on Ranskan vanhin, ja nimeltään Fessenheim, Takamuksela. Jos hommat alkavat tympiä, niin henkilökunta voi todenmukaisesti todeta työskentelevänsä "ihan persiissä".

Että työn iloa vaan muillekin.

tiistaina, helmikuuta 05, 2008

Snif :-(

Lammassikamuki, 21. 11. 2007 - 5. 2. 2008. Kaakelilattia kävi kohtalokkaaksi.



Tänään ei ollut suoranaisesti minun päiväni. Ylläoleva tapahtui sen jälkeen kun työkoneestani petti täysin grafiikkakortti tai jokin. Olen jo sanonut atk-ihmiselle, että se näyttö on vilkkunut, mutta Viisaan ATK-miehen mukaan vika oli näytössä. En viitsi edes olla vahingoniloinen siitä, että olin oikeassa.

Koska en voi tehdä muutakaan koneen puutteessa, aloitin labrassa pitkään harkitun 5S -projektin. Kyseessä on siis kaunis ilmaisu sille, että siivoan varastotilan ja heitän pois kaiken mitä ei ole käytetty kymmeneen vuoteen. Laitan nimilaput hyllyihin. Otan/otin valokuvia nykytilasta, otan valokuvia kun se on siisti, ja pistän ne esille uhkaukseksi.

Vaikeaa tämä laadunhallinta.

Vielä kun saisi saman aikaiseksi omassa huoneessaan niin elämä olisi valoisa ja helppo. Eiku.

Suklaata ja kummia kodinkoneita

Kummasti sitä vaan tapaa immeisiä blogienkin kautta. Tiia tuli kaukaa Salzburgista yöjunalla katsomaan Ranskaa. Raukka, päätyi Strasbourgiin. Ihan kuin tämä mitään oikeaa Ranskaa olisi, jakomielitautinen kahden vallan arpia kantava kaupunki.

Mutta, kuitenkin. Suomalaisten elsassittaminen etenee, ja syötin Tiialle outoa lättypizzaa. Flammin kuva päätynee neidin itsensä blogiin, vakoilkaa sieltä. Niin, ja saatoin Tiian takaisin hostelille suunnilleen mahdollisimman pitkää kautta. Ei oo mun vika ettei täällä ole ruutukaavasta kuultukaan, ja menee mihin suuntaan tahansa, aina on joen rannalla! Vähemmästäkin hämmentyy. Strassissa on muuten ehka Euroopan hassuimmanniminen joki: Zorn. Zorn! Huonompi luulisi että puhutaan jostain tähtiensodan henkilöhahmosta.

Niin, ja sain tuliaisiakin. Kuva todistaa. Oli pakko nappaista otos, ennen kuin puolet mystisesti katosi.
- - -

Huonosti jäsennellyillä aivoillani oli jotain muutakin sanomista... Ainiinjoo, mainitsin aiemmin, että tunsin italialaisen joka ei ollut koskaan nähnyt elektronista kahvinkeitintä. Noh, espanjalaiskämppikseni on sellaisen jo nähnyt, muttei hänellä ollut pienintäkään käsitystä sen toimintaperiaatteesta. Siinä sitten selität kuin lapselle: Tohon laitetaan vettä silleen kupillisia ja tuonne se kahvi ja sitten se vesi lämpiää, emminätiedä miten se lämpiää ja sitten se valuu sen kahvin läpi, ja avot.

Seuraavaa outoa kodinkonetta odotellessa.

maanantaina, helmikuuta 04, 2008

Uusi koti

Täällä sitä ollaan!

Ei, ei kannata lähettää minulle postia yllä olevaan osoitteeseen, se tuskin tulee perille, vaikka oma katu samalla kirjaimella alkaakin. Halusin vain vähän muokattavamman blogipohjan... vaikka viela onkin bloggerissa opettelemista.

Vanhemmista teksteistä suurin osa siirtynee tänne pikkuhiljaa (tai sitten ei ja heitän vain linkin livejournaliin ), ja ex-hostin pakeilla menee pian kommentointimahdollisuus lukkoon.

Viihtykää. Jääkaapilla saa käydä vapaasti, vaikkei siellä juuri mitään valoja enempää olekaan.


Mutta kertokaa miksi oi miksi < center > -tagi aiheuttaa rivivälien muuttumisen...?

perjantaina, helmikuuta 01, 2008

Eläimeni elämät

Mitä näin tänään?
Joenrannan nurmikolla häiriintymättä lounastava eläin ei ollut koira tai kissa, vaan vesipyyseli.
Olisi pitänyt olla kamera mukana.



Oikeasti kyseessä oli ilmeisestikin piisami, joita täkäläisissä joissa näkee paljonkin.
Ruma otus.
Paljon sievempiä ovat ne moninaiset rumat ankanpojat jotka uiskentelevat kaula ojossa ja ovat puolikesyjä. Hä-hä, muissa kaupungeissa on pullasorsia, meilläpä on pullajoutsenia!

Joutsenten lisäksi viimekesäisellä työmatkalla näin päivittäin vuohia, jotka asuivat sillan alla. Silta oli silloin vielä rakenteilla, nykyään siitä rouskuttaa yli raitiovaunu. Mielessä kävi, että suunnitteilla saattoi olla jonkinlainen kosto-operaatio. Tunnettehan sen vanhan sadun, jossa kolme pukkia kulkee sillan yli, ja alla asuva peikko laittaa kaksi ensimmäistä lounaaksi... Nyt vuohet vain odottelevat peikkoa joka jossakin välissä kulkisi ohitse. Jollei ole ensin liiskautunut tramin alle.

Iltaisin siltojen alla (nyt voidaan kysyä mitä minä olen tehnyt illalla sillan alla) näkee myös ihan tavallisia rottia. Inhoja otuksia. Paljon vähemmän sympaattisia kuin esim. se Rottatouillen Rémy.

Outojen eläinilmestysten ykköspalkinto menee kuitenkin viimekesäselle tapaukselle: istuimme L:n kanssa pimenevän illan alkupuolella rauhallisella kujalla, vanhoilla kivirappusilla. Yhtäkkiä näen silmäkulmastani jotain liikettä ja karahdan pystyyn. Rappusten välistä, pienen pienestä aukosta tunkeutuu ensin harmaanvihreä jalka, toinen, ja lopulta kokonainen rupikonna. Konna vie tyynesti meiltä istumapaikkamme.

Totesimme myös, etteivät tarinat sammakkoeläinten säänennustukyvyistä ole täysin tuulesta temmattuja: viisi minuuttia myöhemmin alkoi sataa.