Halleluja, olemme palanneet 21:lle vuosisadalle!
Meillä on netti.
Ongelma oli olemattoman pieni ja niin yksinkertainen, että jos esihistoriallinen operaattori olisi suoraan linjaa aukaistessaan lähettänyt puhelinputkimiehen tarkistamaan että homma toimii, ongelmaa ei olisi koskaan ollutkaan.
*tähän semmoinen silmiään pyörittelevä hymiö*
Nyt voin kuluttaa iltani Joomlan opetteluun.
Ehkä uudeksi vuodeksi on luvassa jotain aivan uutta.
Niin, arvatkaa huviksenne, onko meillä kotona nettiä?
Ei?
Homma on tosiaan kuin lottoamista, linja ei vain jostain syystä toimi. Ei tietoa onko vika historiallisessa operaattorissa vai Ysi-telecomissa itsessään. Meinasivat kuitenkin lähettää puhelinputkimiehen paikalle. Paitsi, että kyseinen puhelinputkimies ei ole soittanut tapaamista vaatiakseen (kuten luvattiin), ja kun Ysin puhelinpalveluun soittaa, kaikki asiakaspalvelijamme ovat tällä hetkellä varattuja, olkaa hyvä ja soittakaa myöhemmin uudelleen.
Otsasuoni hätää kärsimässä.
Kävin myös päivänä taannoisena sanomassa alakerran naapurille melko tiukkaan sävyyn, jotta "rajansa kaikella". Ei, emme elä luostarissa hiljaisuuslupauksen tehneinä, mutta jos minä sekä kuulen että tunnen alakerran musiikkivehkeen bassot kotonani, lattioita ja seiniä pitkin, niin volyymia on himpun verran liikaa. Kolme kilttiä huomautusta asiasta ei auttanut, neljännellä kerralla olin tosiaan lähellä sanoa pahasti.
Puhutaanko myös mahahaavasta?
Meidän pitää tehdä sopimus lämmityskattilan vuosittaisesta tarkastuksesta, vuokranantajan vaatimuksesta. Aikamme jahkailtuamme soitimme lämmitysihmiselle, joka lupasi tulla "ensi maanantaina kello 19". Paitsi että ei tullut. Liekö kuollut vai unohtanut, ei tietoa. Pitäisi ottaa yhteyttä johonkuhun toiseen.
Mutta muuten menee hyvin.
Kiersimme puoli päivää kaupunkia ottamassa selvää siitä, kuinka 45 neliöön saisi nettiliittymän.
Ja totesimme, että internet-palveluntarjoajien tarjoukset ovat pelkkää huuhaata. Käytännössä on pakko ottaa koko paketti; internet, puhelin ja TV, jos haluaa selvitä siedettävällä summalla. Siitä ilosta maksetaan kolmekymppiä kuussa. Firmat tarjoavat toki myös pelkkää internetiä, noin 15 € kuussa, mutta siihen päälle pitää sitten maksaa Historiallisen Operaattorin* puhelinlinja (16 euroa) ja adsl-modeemin vuokra (noin 5 euroa).
Tehkää yhteenlasku.
Ainoastaan kolmenkympin paketilla palveluntarjoajat ostavat puhelinlinjan Historialliselta Operaattorilta.
Mietimme myös kaapelin kautta toimivaa nettiä. "Iloksemme" ainoa sen sortin operaattori vaatii vähintään vuoden sitoutumista, ja lisäksi kanaalin tällä puolen ei vielä toimi moinen systeemi. Ei, vaikka asumme noin 400 metrin päässä Numéricablen putiikista.
Kävelimme siis pääkadulla sijaitsevaan pienenpieneen putiikkiin, jossa lyhyttukkainen naisihminen myi Neuf télécomin nettiliittymiä. Nainen lähetti meidät ensisuoraan avaamaan puhelinlinjaa, ja istuksimme puoli tuntia Historiallisen Operaattorin liikkeessä odottamassa, josko joku vaikka haluaisi meille moisen tehdä. Historiallinen Operaattori on nykyään pakotettu avaamaan puhelinlinjan, vaikka useat asiakkaat vallan muualle loikkaavatkin aivan suoriltaan... mutta silti meille yritettiin sitkeästi myydä internetiä. Kilpailu on kovaa, täälläkin.
Linja on siis aktivoitavana. Katsellaan nyt, vielä ehtii mennä monessa paikassa pieleen...
Tavan puolelta voitte käydä toteamassa omin silmin porraskäytävän kapeuden. Ei, se satakuuskytsenttinen runkopatja ei noussut portaita pitkin.
* France Télécom:iin (vrt. Tele) viitataan internet-palveluntarjoajien käyttöehdoissa aina nimikkeellä operateur historique. Ilmeisesti suoraan nimeäminen on kiellettyä, vaikka France Télécom onkin vieläkin ainoa, joka käytännössä pystyy puhelinlinjoja avaamaan.
Vähän kuin puhuisi takapuolesta nimellä "kaksi lihasta joiden päällä istutaan".
Ompelin verhoja pari iltaa sitten. Olohuoneen verhot.. noh, en ole vielä osannut päättää ovatko ne koomisen kitch vai yksinkertaisesti hirveät. Katsellaan nyt, miltä ne näyttävät ikkunassa.
Tämä postaus on itseasiassa koomaantumisilmoitus. 22, rue Menthe talvehtii hetken tästä illasta lähtien, sillä suuntaan Nancyyn, ja meillä ei vielä ole internetyhteyttä... ja tämän maan tuntien hommassa menee muutama viikko. Älkää nyt kuitenkaan peljästykö ja hyljätkö minua täysin, palajan vielä linjoille!
Tänään on myös viimeinen työharjoittelupäivä, eli pian en ole enää laiska laboratoriotyöläinen. Laiska kyllä, se ei mihinkään muutu. Viikon päästä en ole enää opiskelijakaan, joten mitenkähän sitä oikein oppii uuden sosiaalistatuksensa kantajaksi? Mikä minä olen? Työtön? Vuokratyöläinen? Susjparin naispuoleinen osa? Nancéienne?
Tänä aamuna ulkoviimassa pähkäilin small talkin tarpeellisuutta. Tai siis, joku lienee jollakin tutkimuksella todistanut kohteliaisuushöpöttelun terveellisyyden, mutta tänään suomalaisjuntti epäili moisia tuloksia.
Olin pihalla vaihtamassa pyöräni rengasta, kun eräs naapurisnainen pöhähtää siihen paikalle:
"Bonjour, onko sinulla ongelmia pyöräsi kanssa?"
(Eeeei, kun ihan vain huvikseni tässä riehun...)
"Harmillista, mutta minä en nyt voi auttaa."
(En kyllä olisi tarvinnutkaan tähän soppaan enää enempää käsipareja, mutta kiitos silti siitä, että päätit informoida minua asiasta.)
"Että hyvää päivänjatkoa vaan."
Kohteliasta, mutta niin... turhaa.
---
Palaillaan astialle satunnaisesti, ja viimeistään sitten kun saan tietokoneeni kaapelin jatkeeksi. Siihen saakka etsin itseäni.
EDIT: Aww, sain työkavereilta ehkä parhaan läksiäislahjan ikinä: ompelukoneen! Nyt vaan sitten arvaillaan kuinka selviän tänä iltana hengissä junalla Nancyyn: polkupyörä, rinkka, tietokone, ompelukone, käsilaukku + ruokakassi ja satunnaisia nyssyköitä. Osa taitaa vieläkin jäädä tyhjään huoneeseen (palaan tänne vielä yhdeksi yöksi ensi viikon lopulla.)
EDIT2: Strassin S:lle, joka edellisen kirjoituksen kommenttilaatikossa kyseli sairausvakuutuksesta, annan neuvon. Sama neuvo toki myös muille Ranskaan vaihtareiksi tulleille, jos tätä joku semmoinen lukee. Mene heti suoraan käymään CPAM:lla sen eurooppalaisen sairaanhoitokorttisi (ja passisi ja opiskelijakorttisi ja rib:n ja kaikkien mahdollisten papereiden) kanssa. Pyydät niitä jo rekisteröimään sinut listoilleen, jotta sen kerran kun käyt lääkärissä, homma hoituu nopeammin, koska olet jo saanut "rekisteröintinumeron". Muuten numeron saannissa voi kestää pari-kolme kuukauttakin.
Kahdeksankyt kertaa kakssataa! Ei yhdeksänkyt kertaa sataysikyt, vaan kahdeksankyt kertaa kakssataa...
Kulttuurishokki iski taas kerran.
Aiemmassa postauksessa mainitsin, että jouduimme luopumaan sängystä.
Nyt onkin sitten ongelman nimi "uusi sänky".
Kertokaa, oi rakkaat Ranskassa asustelevat lukijani, kuka myisi edullisia runkopatjasänkyjä? On vain sommier à lattes ja sommier ties-mitä-tapissier mutta se sommier à ressorts jopa kahden metrin pituisena ja järkevän levyisenä (80 cm) on mahdoton tehtävä.
Tämä oli oikeastaan ainoa fiksu löytämäni, mutta että muka ostaisin sängyn kokeilematta..?
(Toim.huom; Nojoo, ostinhan minä edellisenkin...)
Eräs ranskalaissuomalainen pariskunta valitsi loistavan päivän muutto-operaatiolleen:
Mmmikä pluie faible? Ei se kyllä ollut heikkoa sadetta nähnytkään.
Koko päivän satoi. Ja satoi. Ja satoi.
Tuntematon bloggari oli aivan varma sairastuvansa keuhkotautiin kantaessaan laatikoita ensin kolmannesta kerroksesta alas ja sitten kolmanteen kerrokseen ylös.
Hermoromahduksen vaara oli välitön viimeistään kahdeksan maissa illalla (yhä vielä satoi), kun autossa (joka blokkasi koko puoli metriä leveän kadun) oli enää sänky. Minun kahden hengen runkopatjasänkyni. Alakerrassa kävi ilmi, että sänky ei millään ilveellä nouse rappuja pitkin, mutkaisten rappujen leveys on hädintuskin metrin. Ikkunasta oli ihan turha miettiä nostavansa, sillä rautakaide peittää puolet ikkunatilasta (ja aina vaan satoi).
Hylkäsimme sängyn suosiolla ala-aulaan
Sunnuntaiaamuna heräsimme kaaoksen keskeltä, makuuhuoneeseen levitetyiltä patjoilta, kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Veimme sängyn Emmaukselle. Käytimme reissun matkailuhyödyksi ja pysähdyimme ihmettelemään Château de Stanislas'ia.
Illasta asunto alkoi jo muistuttaa asuntoa.
Onks tää ny niitä asioita joissa kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa?
DNA:ssa oli juuri pari päivää sitten juttua siitä, kuinka kaaauhean vaikeaa opiskelijoiden on löytää asuntoa tähän aikaan vuodesta. Kun ei ole tarjolla tai sitten on tarjolla vain kaukana keskustasta ja plaa plaa. Minun kämppikseni etsivät jotakuta tilalleni; ihan ok asunto vaikka parempikuntoisiakin on nähty, lähellä keskustaa ja kampusta, vuokra enemmän kuin kohtuullinen. Ja ei kelpaa.
Tiedänhän minäkin miten kettumaista asunnon etsintä voi olla, mutta jos sen kämpän haluaa vain kuudeksi kuukaudeksi, niin saa olla varma etteivät vuokraisännät suorastaan riemusta kilju... tahi ne kämppikset, jotka joutuvat sen kuuden kuukauden jälkeen taas etsimään jonkun jakamaan vuokran. Täällä kun kimppakämpässä on useimmiten vain yksi vuokrasopimus, kaikki ovat yhdessä vuokravastuussa. Eli kun yksi lähtee, hänenkin osuutensa on maksettava.
Mutta, jospa tuohon huoneeseen joku innokas löytyisi. Eihän se suuri ole, mutta siinä on sentään jotain ranskalaisittain hyvin eksoottista: kaksi seinään upotettua vaatekaappia.
[Kuvat: Dimmerswitch, Creative Commons Attribution-Noncommercial-ShareAlike 2.0 Generic -lisenssillä ja Bandita, Creative Commons Attribution-ShareAlike 2.0 Generic -lisenssillä]
Uusi banneri jotta vähitellen siirtyilisin henkisesti täältä Melkein Rajalta lännempään.
Tuossa aamulla soitettiin tuntemattomasta numerosta. EDF bonjour, minä olisin tässä teidän alaovella, miten tästä pääsee sisään? Toista soittoa ei ole kuulunut, joten kai siellä sitten oli joku asuntoon päästämässä.
EDIT: Arvakaa vaan, selvisikö se kaasusähkömies alaovelta ylös saakka? Ei. Kuulemma kukaan ei ole käynyt, ja nyt tässä sitten selvitellään, että mitä helevettiä on tapahtunut.
- - -
Tiedättekö, toisinaan tulee niitä hetkiä, joina kristallinkirkkaasti tajuaa, että minun kimppakämppäelämälleni on viimeinkin tultava loppu. Eilen oli niistä yksi.
Minulla on yksi kunnollinen keittiöveitsi. Fiskarsin huipputerä ja minun silmäteräni. Säilytän sitä veitsitelineessä, pesen suoraan käytön jälkeen... olen joskus jopa miettinyt sen viemistä omaan huoneeseeni, ettei kukaan muu koskisi. Kuitenkin, koska Veitsi on saanut jäädä rauhaan, olen antanut sen olla keittiössä.
Eilen tulin töistä, pyörin keittiössä ja yhtäkkiä silmäni nauliintuvat johonkin:
Minun Veitseni on tökätty terä edellä pystyyn ruokailuvälineiden kuivausastiaan muiden sekaan!
Sellaista ei tehdä!
Se on rikos veitsisyyttä vastaan!
Nappasin Veitsen nopealla ranneliikkeellä pois kärsimästä.
Onneksi yksikään kämppis ei osunut keittiöön juuri sillä hetkellä kun Tuntematon Bloggari seisoi siellä hullunkiilto silmissään ja kokoelmansa terävin veitsi kädessään.
[Kuva: Mylor, Creative Commons Attribution-Noncommercial 2.0 Generic -lisenssillä]
Saako vielä avautua muuttamisesta Ranskasta? Saako?
Jeps, teen sen piakkoin, ensin kommentoin lievää pettymystäni: se liesi ei ollutkaan vaaleanvihreä. Minulla oli hahmotushärö, joka muutti valkoisen, vaaleanvihreässä keittiössä olevan lieden värin.
Muuten asunto on suunnilleen kuten muistinkin. Pieni mutta rempattu, varsin valoisa.. ja, kröhöm, en taida enää asua hienostokaupunginosassa. Keittiön ikkunasta näkyy muuri jonka päällä kasvaa puu ja katu on juuri ja juuri niin leveä, että kun varteen on pysäköity ihmisen parhaita ystäviä (ei niitä karvaisia), ohi mahtuu henkilöautolla.
Niin mutta, päivän "innostuksen" aihe on tänään EDF-GDF.
Hauska kirjainyhdistelmä tulee nimestä Electricité de France - Gaz de France. Eli se pulju, joka suurimpana tarjoaa sähkö- ja kaasupalveluja immeisille. En jaksanut ainakaan vielä lähteä etsimään sen kauempaa, sillä ajattelin, että periaatteessa sopimuksen muuttamisen minun nimiini entiseltä vuokralaiselta pitäisi hoitua puhelinsoitolla.
Niin, periaatteessa.
Homma lähti menemään mutkille siinä vaiheessa, kun la Propriétaire totesi eilen, että "Niin, entinen vuokralainen on tosiaan jo irtisanonut sen kaasusopimuksensa. Teidän pitää tehdä uusi ennen 11. päivää, tai kaasun tulo katkeaa." (Siis lämmin vesi ja hellan toiminta.)
Oookei, mitäpä sitä mainitsemaan asiasta aiemmin. Minäpä kuitenkin reippaana tyttönä valmistaudun kaikin mahdollisin paperein ja jonotushermoin soittamaan tänään ruokatunnilla. Pääsen läpi alle kahdessa minuutissa, kaikki sujuu kuin unelma, toisessa päässä oleva mies artikuloi selvemmin kuin ala-asteen opettaja.
Ja sitten, naps.
"Olisikos teillä mahdollisuutta tulla käymään tänään tai huomenna Nancyn EDF:n toimistolla allekirjoittamassa nämä paperit? Kun jos minä lähetän nämä postissa, ne eivät ole takaisin ennen 11. päivää, ja sitten se kaasu katkotaan. Sitten teidän pitää sopia tapaaminen kaasun uudelleenaktivoimiseksi."
"Noh tuota ei ole, monsieur, en ole Nancyssa."
"Minä sitten laitan nämä postissa, ja paperit palautettuanne sovitte tapaamisen kaasun avaamiseksi."
Öäh? Yhden hemmetin kaasuhanan aktivoimiseksi pitää henkilökohtaisesti saapastella jonkun henkilön X eteen, jotta hän voi sopia napin painamisesta. Ja firma ei edes vaihdu. Mitään oleellista ei muutu. Mutta silti pitäisi itse ja ihan omakohtaisesti ehtiä käymään toimistolla ihmettelemässä uudelleenaktivointipaperia. Hankalia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.
Hieman myöhemmin yksi työkaveri vinkkaisi, että voisin pyytää öödeeäffää faksaamaan sopimuksen tänne labraan, ja niin teinkin. Eli jonotin taas ja muuta kivaa. Nyt paperit ovat allekirjoitettuina valmiina lähtöön. Ratkaistakoon vielä viimeinen ongelma: ketä naapuria uskaltaisi pyytää avaamaan oven, kun kaasusähkömittarinlukija torstaiaamuna ilmaantuu työvelvoitteidensa myötä? (joo, torstaiaamuna, klo 8 ja 11 välillä. Ei mihinkään muuhun aikaan, ei minään muuna päivänä, pas possible, ja ei me voida sanoa tarkkaa aikaa.)
"Ranskassa muuttamisen byrokratiasta, osa 2" ilmestyy ruuduillenne todennäköisesti siinä vaiheessa, kun kokeilemme avata nettiliittymää asuntoon jossa ei ole aktiivista puhelinlinjaa. Tiedättepähän miksi blogi saattaa olla koomassa muutaman päivän viikon.
[kuva: Brad&Sabrina, Creative Commons Attribution 2.0 Generic -lisenssillä.]
Niin, enkös minä sanonutkin olevani mystizen zen?
Olenhan minä toki joskus muuttanut neljänkin päivän varoajalla.
Madame la Propriétaire soitti viimein ja ilmoitti haluavansa tehdä "asuntotarkastuksen" (ja nähdä meidät silmästä silmään, I guess) ensi maanantaina.
"Maanantai, madame, on pikkuisen hankala päivä, minä kun olen ja työskentelen Strasbourgissa." Olokoot, vaihdan vapaan iltapäiväni torstaista maanantaille, turhapa tuosta on ongelmaa tehdä.
Puolentoista viikon päästä pitäisi kai sitten muuttaa. Siitä se riemu syntyykin.
Kerrottakoon, että minulla on parvisänky. Semmoinen Ikean metallinen parvisänky, joka ei itseasiassa ole minun vaan L:n. Se on minulla vain lainassa. Kun viime joulukuussa muutin, purimme ja uudelleenkokosimme sen L:n kanssa. Ilman ohjeita, illasta jo äärimmäisen väsyneinä.
Tällä kertaa L. kieltäytyi kategorisesti koskemasta sänkyyn. "Pyydät Ollin tai jonkun auttamaan. En halua aloittaa yhteiselämäämme avokriisillä."
Muuttaminen on muutenkin huiman kivaa. Niinkuin silloin kun muutin Strasbourgiin. En tuntenut juuri ketään, joten muuttoapuna oli L. ja yksi kaveripoika. Minä olin kuumetaudissa ja siis miltei kykenemätön mihinkään raskaampaan... niin ja muutin viidenteen kerrokseen hissittömään taloon. Siinä vaiheessa kun minun parisänkyäni raahattiin ylös, paikalle osui onneksi asunnosta poismuuttava nuorisohenkilö kavereidensa kanssa. Muuten olisi saattanut sänky jäädä kadulle "viekää pois!" -lapun kanssa.
Jyväskylän aikoihin tein muuton neljän päivän varoajalla. Kämppikseni soitti maanantai-iltana, jotta meille olisi uusi asunto tarjolla nyt. Koska kämppis oli kesätöissä toisaalla, minä haalin muuttoporukan (lähinnä silloisista naapureistani ja yhdestä kaverista) ja tosiaan hoidettiin operaatio saman viikon torstaina.
Silloinkin sängynruoja aiheutti ongelmia. Pojat kantoivat sängyn rappusia kuudenteen kerrokseen, sillä se ei kuulemma mahtunut hissiin.
Oudosti, vuotta myöhemmin poismuuttaessani, sama sänky mahtui kyseiseen hissiin. Aina ei voi onnistua.
Nancyssa ensimmäinen asuntoni oli tosiaan suuresti rakastamani (not) asuntolahuone, ja toisena oli tarjolla 18 neliötä. Yksiö. Pieni kuin koirankoppi, mutta ah, oma rauha, oma kylppäri, oma "keittiö". Aerobiccaava naapuri. Oi niitä aikoja.
Nyt odotan innolla sitä vaihetta kun pitää kantaa pesukone kolmanteen kerrokseen.
Ja pesukoneen asennusta. Arvatkaa kuka ei ehkä anna poikaystävänsä ryhtyä siihen hommaan... Minä olen meistä se jolla pysyy vasara kädessä!
Tänään oli jokseenkin... hmm... surrealistinen aamu.
Meillä talon edessä tehdään jonkinlaisia katutöitä. Kun aamulla herää ja luopuu korvatulpista, joutuu heti suoraan sulkemaan ikkunan. Tänä aamuna en kuullut edes puolen metrin päässä korvastani olevaa radioselostusta. totesin, että ovat levittäneet työt talon edestä myös sen taakse. Hienoa loistavaa. Pidetään sitten kiinni keittiön ja kylppärinkin ikkunat.
Lisää melusaastetta oli luvassa kun kylmiä väreitä tuntien totesin, että lemppariaamuradio-ohjelmani (lemppari + aamu + radio + ohjelma) on palkannut jotakin päivittäisreportaasia tekemään Michel Druckerin. Yyyh, jos voi ihmisellä olla antipatioita jotain juontajaa kohtaan. Onneksi ohjelma kuitenkin taitaa tulla sen verran myöhään aamulla, etten joudu kuuntelemaan. Mutta silti, mikä osoitus huonosta mausta Europe 1:ltä.
Druckerhan on siis se ihminen, joka juonsi Ranskan Euroviisilähetyksen vuonna 2006. "Nuo joutaisivat Pariisin eläintarhaan. Suomi ei ole koskaan voittanut, eikä voita ainakaan näiden pellejen esityksellä. Miten tuollainen pääsee Euroviisuihin?" Kaikkihan varmaan arvaavat/muistavat ketkä olivat lavalla. Eipä silti, ei se minun Drucker-inhoni Euroviisuista johdu, vaan siitä että miehen asenne tuntuu olevan jokseenkin samanlainen omahyväinen koko ajan...
Vaan, ei siitä sen enempää.
Lähdin tänään sen korjatun takarenkaan voimin töihin pyörällä ekaa kertaa loman jälkeen.
Muistattehan kun kerroin siitä kevyen liikenteen sillasta, joka aiheutti minulle epämääräisiä kiertoteitä koska oli ensin korjattavana ja sitten blokattu koska mösjöö Sarkozy?
Tänään ajelen rauhassa oikeaan suuntaan, ja mitä näenkään!
Tai siis, en näe:
Tuossa piti olla silta.
Joutuu varmaan etsimään jonkin fiksun kiertoreitin, polkupyöräni ei vielä osaa levitoida.
Tramissa mustaan pukuun ja Picasso-kravattiin pukeutunut liikemies kuunteli Shakiraa.
Uskollisimmat lukijani muistanevat taannoisen pullantekokatastrofin.
Eilen jouduin toteamaan, että leipäkonekin voi olla yllättävän hankala vehje.
Tiedättehän, koneessa on sen astian pohjalla sellainen "siiveke", joka hoitaa taikinan vaivaamisen. Siivekkeen saa toki irti, pitäähän se käytön jälkeen pestä. Eilen sitten laitoin kiltisti kaikki mahdolliset aineet astiaan, astian koneeseen, napista ohjelma päälle. Nnrunn, nnrunn, nnrunn... Ääni kuulosti siltä miltä pitikin, mutta taikina ei liikkunut yhtään. Hetken ihmettelyn jälkeen silmäni osuivat pöydällä lojuvaan siivekkeeseen. Ei auttanut kuin keplotella se vesijauhoseoksen läpi paikalleen astian pohjalle. Mikä on helpommin sanottu kuin tehty, sillä siivekkeessä oleva reikä tukkiintuu hetkessä siitä liisteristä.
Mutta, lopulta leivästä tuli vallan syötävä. Mitään muuta ei sitten asunnossa juuri olekaan syötäväksi, pitäisi varmaan käydä kaupan puolella.
Alan vissiin viimeinkin oppia tähän ranskalaiseen aina-sinne-jotenkin-selviää -mentaliteettiin. Muutenhan minun pitäisi olla hirveän huolissani siitä, ettei meillä ole vieläkään vuokrasopimusta siihen luvattuun asuntoon (mutta Madame la propriétaire on kyllä sitä vieläkin meille luovuttamassa. Enkä todellakaan suostu näkemään piruja pöydänkulmalla, mehän saadaan se! Nih!). Madame ei nimittäin tiedä milloin nykyiset vuokralaiset pääsevät muuttamaan siitä pois.
Oletettavasti ennen 22. syyskuuta.
Oletettavasti.
Höhö.
Sitten saatte kuvia vaaleanvihreästä liedestä.
Päivän "mitähän tästäkin nyt ajattelisi" -osio:
Prioriteetit kohdillaan.
Eräs L:n kaveri muutti tyttöystävänsä kanssa yhteen männäviikolla. Asiassa minua ei niinkään huvittanut se, että he ovat seurustelleet vasta puolisen vuotta, vaan se, että kuulin tytön nimen ensimmäistä keraa vasta viikko takaperin. Se tosin kertonee enemmän minusta kuin tyttöystävästä.
Joka tapauksessa, juhlimme perjantai-iltana tupareita, ja pikkukissa Darwin löysi lämpimän ja rapsuttavan sijan Tuntemattoman Bloggarin sylistä. 
Aamulla pariskunta M&L heräsikin sitten kello kuusi, ja suuntasi täysissä hengen ja ruumiin voimissa Nancyyn katsastamaan itselleen asuntoa. *Haaaaukotus*
Ensimmäiseen kämppään ihastuimme heti molemmat. Vanha talo, mutta vasta pari vuotta sitten rakennettu asunto, tilava keittiö jossa vaaleanvihreä kaasuliesi ja tilaa pesukoneelle, vähän pieni mutta asuttava olohuone. Hiljaistakin hiljaisempi pikkukatu, jolla koko visiitin aikana liikkui tasan kaksi kissaa. Mainiota. ”Käydään nyt vielä katsomassa ne kaksi muutakin.”
Toinen asunto oli hieman suurempi, ulko-ovi avautui suoraan olohuoneeseen, ja lattiassa kaakelit. En ole oikein koskaan tajunnut kaakeloituja lattioita kettiön tai kylppärin ulkopuolella. Keittokomeron ja olohuoneen ikkunat antoivat rauhaisalle sisäpihalle, mutta makkarin ikkunan ulkopuolella olikin sitten vilkas katu. Bof.
Kolmas asunto olikin sitten korttelissa, jossa L. on tähänkin saakka asunut. Odottelimme talon edessä Omistajatarta saapuvaksi, vaan emme yksin. Paikalla oli myös vähän-päälle-nelikymppinen hyvinpukeutunut pariskunta. Tiedättehän, keskiluokkaisia ranskalaisia. Totesin siinä, että kaksi nuorta rastatukkaa, joista toinen on vieläpä tummaihoinen ja toinen epäilyttävä ulkomaalainen, eivät oikein taida pärjätä vertailussa.
Omistajatar saapui, sanoi bonjourit pariskunnalle ja hädintuskin tervehti meitä. Kiipesimme kaikki yhdes koos asuntoon, jossa tällä hetkellä vuokralla oleva nuoripari näytti paikkoja. Iso asunto, ihmeen pieni keittiö, naurettavan pieni kylppäri. Valtava makuuhuone, jossa punaiset seinät. Pieni vierashuone jopa.
Omistajatar viihdytti ranskalaista pariskuntaa (joka itseasiassa katsasti asuntoa pojalleen), ja kun olimme suunnilleen asunnon nähneet, lykkäsi meille käteen aanelosen, johon oli kirjoittanut yhteystietonsa. "Täytätte tämän sitten ja lähetätte minulle jos kiinnostaa. Nyt kiitos käynnistä, voittekin jättää meidät kolminkesken, näkemiin.." KLOMPS.
...ja niin ulko-ovi sulkeutui perässämme.
Siinä sitten seisoimme hetken rappukäytävässä tuijottaen toisiamme: "Kuvittelenko minä, vai heitettiinkö meidät juuri ulos tuosta asunnosta?"
Se tummaihoinen rastatukka kiersi kätensä hartioideni ympärille, ja totesi, että: "Jos Omistajatar on tuollainen connasse, ei me oltaisi sitä asuntoa haluttukaan..."
Paluumatkalla soitimme ensimmäisen asunnon omistajalle, joka oli sitä mieltä, että jos olemme oikeasti kiinnostuneita asunnosta, se on sitten meidän. Varausshekki vaan postiin, vuokrasopimus kirjoitetaan kunhan palaamme Suomesta elokuussa.
Sissus, tässähän pitäisi avopariutua.
Joko saa alkaa suunnittelemaan sisustusta, joko?
Piti kirjoittamani siitä paastosta.
Olen siis vieläkin täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Itseasiassa neljä päivää meni naurettavan helposti. Oli erittäinkin yllättävää huomata, ettei minulla ollut missään vaiheessa nälkä. Ainakin oppi erottamaan sen Ihan Oikean Nälän ja proosallisen "haluaisin syödä jotain" -olon. Heikotusta tai muutakaan ei tullut, tokana päivänä pikkuisen päänsärkyä.
Jollain ääripaastolla olisi tietysti ollut eri asia olla, mutta minähän sain kuitenkin energiaa mehuista, sellaisen kuutisensataa kcal päivässä. En tosin vieläkään kyennyt ymmärtämään, miten muslimit voivat Ramadanin aikaan paastota koko päivän täysin juomatta, ja sitten illalla ahtaa hirveitä määriä ruokaa. Voisin huonosti minä.
Ja todettakoon, että saksalainen luomuporkkanamehu on erinomaista.
Käytiin sitten eilen hortoilemassa helteessä Nancyssa. Tarkoituksena käydä visiteeraamassa kolme asuntoa. Tulos: bof.
- Ensimmäisen omistaja oli unohtanut meidät, eikä siis ilmaantunut paikalle.
- Toinen oli vallan liian pieni. Ullakkoasunto, joten L. mahtui seisomaan suorassa noin kolmasosassa makuuhuonetta. Ja porraskäytävässä haisi kissa.
- Kolmas oli iso ja kiva, mutta vilkkaan kadun varrella. Ei toivettakaan nukkumisesta ikkuna auki. Eikä paikkaa polkupyörille, joka meidän kohdallamme on melkoinen miinus. Ei oikein viitsi jättää kadullekaan varastettaviksi.
Lauantaina ei voi kuin käydä parempi tuuri. Tosin tästä parempaan ei enää paljoa tarvita.
Loman alkuun ja Suomenreissuun enää viikko aikaa, ja asunnon olisi melkein löydyttävä ennen sitä.
Mitenniin tiukka aikataulu..?
Se on vissiin se aika vuodesta.
Ainakin Bisquits-neiti ja Gemma ovat viime aikoina haaveilleet täydellisestä asunnosta, oli se sitten oma tai vuokralla.
Itsellä alkaa olla vähän sama tilanne, kun ensi syyskuussa pitäisi lähteä pois rajalta (harmi), ja siirtyä takaisin Nancyyn. Ja muuttua aikuiseksi. Avovaimoksi, quoi. Eli, olen taas vähän samassa tilanteessa kuin vajaa vuosi takaperin: etsimässä asuntoa. Nyt tosin pienemmällä stressillä, sillä etsin kämppää vähän sopivampaan aikaan, halvemmasta kaupungista... ja ihan vain proosallista kaksiota kimppakämpän sijaan.
Silti, tässä maassa suomalaisittain asumiskelvollisen asunnon löytäminen ei välttämättä ole se yksinkertaisin asia. Edullinen hinta näkyy hyvin nopeasti asunnon kunnossa ja varustelussa.
- Keittiö on tyhjä, tai siis siellä on Keski-Euroopan tyyliin vain lavuaari.
- Kylppäri pieni ja kulunut.
- Ikkunat mitä sattuu. (Tästä kirjoitin aiemminkin)
- Se kirotun kirottu kokolattiamatto.
- Mystinen vessa ilman käsienpesumahdollisuutta.
- Puhumattakaan asuntola-asumisen iloista...
Minä siis haluaisin asunnon, josta "puuttuisi" kaikki tuo... Kriteerejä on, kriteerejä:
- Kunnon keittiö. Ei kiinnosta alkaa ostamaan kaikkia tarvittavia kodinkoneita, joku pesukone maksaa jo aivan tarpeeksi.
- Kunnon keittiössä olisi ideaalitapauksessa hyvä kaasuhella, sähköuuni ja jopa keskikokoinen pakastin. Sekä tiskipöydän päällä tilaa asentaa astiankuivauskaappi.
- Parveke. Ei ehdoton, mutta olisihan se kiva. Sinne saisi pienen matokompostinkin.
- Siisti kämppä: normaali ääneneristys, ei näkyviä kosteusvaurioita (eikä tietenkään mielellään näkymättömiäkään), ei kokolattiamattoa. Asunto joka on remontoitu edes jossain vaiheessa elämäänsä.
- Tarpeeksi tilaa. Jotenkin en vain miellä, että 30 neliötä voisi olla kahden ihmisen asuttava kaksio.
- Ne tuplaikkunat.
- Ei sähkölämmitystä, ainakaan jos kyse ei ole jostain modernista varaavasta systeemistä. Maksaa omaisuuden eikä liene kovin ympäristöystävällinenkään.
- Kaappitila olisi enemmän kuin ihme, mutta saahan sitä haaveilla.
- Ja sitten kun ei vielä olisi naapureita yläkerrassa... ei ainakaan lapsiperhettä :-D
Yhden tarjolla olevan löysin jo netistä, saa nähdä tarttuuko verkkoon ja millainen on sitten ihan oikeasti... Ilmoitus oli melkein liian hyvä ollakseen totta "double vitrage, cuisine équipée, chauffage individuel gaz, parfait état, trés lumineux, plein sud, vue dégagé..." Ja kuvatkin söpöjä.
Maanpinnalle putoamista odotellessa olisi kiva kuulla lukijoiden omia karmeimpia asuntokokemuksia...
Olen muutamaan kertaan ihmetellyt kämppiksieni kummallista taipumusta kiljahdella. Taisin kirjoittaa asiasta joskus aiemminkin, mutta minä en vain tajua sitä hyvin periranskalaista taipumusta alkaa huutamaan heti kun pikkuisenkaan innostutaan/ keskustellaan/ juodaan alkoholia/ [insert sopiva tilanne]. Eihän siinä muuten mitään olisi, mutta kun se kiljahtelu saattaa alkaa aamuseitsemältä, ja meillä on onneton ääneneristys.
Tai sitten tämä on vain jonkin korkeamman tahon keino valmistella minua (vielä kaukaisen) tulevaisuuden lapsiperheelliseen elämään.
On toinenkin asia jota en kämppiksissäni ymmärrä:
Joku jättää aina se tiskaussienen lavuaarin pohjalle likaisena ja märkänä.
Hyi helekatti. Tiskaussienet ovat jo ylipäätään yksi ällöttävimpiä asioita tässä maassa, ja sitten sitä ei edes nosteta altaan reunalle kuivumaan, vaan se jätetään sinne lavuaarin pohjalle kahvin ja riisinjämien sekaan hautumaan. Yyyyyyh...
Arvatkaa onko minulla Ihan Oma Tiskiharja? Pitäisiköhän minun varastaa labrasta jotain desinfiointiainetta ja laittaa altaan reunalle kulho, jossa olisi desinfiontivettä pari senttiä.
Ylle lappu: "Sienet TÄHÄN."
Lisäisiköhän tehoa, jos laittaisi lappuun myös listan kaikista bakteereista jotka siinä sienessä mahdollisesti majailevat? E. coli, Klebsiella pneumonia, Streptococcus, Salmonella, Staphyloccus aureus... Parikymmentätuhatta kappaletta per sieni.
---
Reilun viikon päästä lopputentit, tosin kandi olen vasta ensi syyskuun lopulla, kunhan työharjoitteluraporttini esittelen ja "väittelen". Asia on olennainen mainita siksi, että ensi viikolla harrastan tavallista enemmän opiskelua, mikä tarkoittanee vähemmän blogia. Tai sitten välttelen opiskelua bloggaamalla. Saa nähdä.
(Kuva myhouseiskillingme.com -sivulta)
Nyt sitten pitäisi vissiin lähteä metsästämään laventelia tahi seetripuukuulia. En halua kenenkään syövän villasukkiani tai sitä nenäliinan kokoista Vuittoniani.
~ Kuluneella viikolla ranskikset ovat taas kunnostautuneet outouksissa. Sitä jopa Hesarin sivuille päässyttä sankaria, joka sitkeästi haluaisi laskuvarjohypätä 40 kilometristä, en edes kummemmin kommentoi. Raukalla on vielä nimi, joka eroaa vain parilla kirjaimella tänään tuomittavasta sarjamurhaajasta (Michel Fournier - Michel Fourniret), joten välillä ihan hämmentyy otsikoita lukiessaan. Fourniret'n tapaus onkin melkoisen uskomaton: niinhän sitä sanotaan, että sairaimmat sarjamurhaajaleffat saavat inspiraationsa tosielämästä, mutta silti lehtiä selatessa pitää aivan muistuttaa itseään, että "Tämä ei ole fiktiota". 
276 pullollista Arbois'n viinejä upotettiin pari päivää takaperin erään tekojärven pohjaan ihan tarkoituksella. Kokeen takana olevan viininviljelijän on tarkoitus nostaa aina kahdenkymmenen vuoden välein 24 kappaleen laatikollinen ylös, ja verrata vedenalaisen viinin kehittymistä tavallisessa kellarissa lojuneeseen viiniin.
Siinä on urakkaa vielä jälkipolvillekin.
~ Tänä iltana olisi Sex and the Cityn ensi-ilta, mutta minä taidan raahautua paikalle vasta perjantaina, kunhan Sanna kotiutuu Pariisista. Kaikki tilaisuudet ylipukeutua pitää käyttää hyväksi. Toisaalta, minä ja minun merkkituoteinhoni... Libération kirjoitti taannoin artikkelin elokuvassa näkyvistä kiljoonista tuotemerkeistä. Muistan Tom Cruisen puhuneen joskus Nokian communicatoriin, mutta SATC kuuntelee muutakin kuin Tomppaa: elokuvassa nähdään 163 tuotemerkkiä, joista kahdeksan on virallisia partnereita (esim. Mercedes ja Swarovski).
Sa-ta-kuus-kyt-kol-me.
Sissus.
Ensialkuun blogikilpailu: ensimmäinen, joka tunnistaa missä kaupungissa bannerin kuva on otettu, voittaa annoksen maantieteellisarvostustani ja yön kahdelle hengelle narisevalla ilmapatjalla osoitteessa 22 rue Menthe (aamiainen kuuluu toki pakettiin). Osallistumaan sankoin joukoin siis!
Sitten asiaan. Lähdetietoni ovat taas lajia "luin jostain", mutta joku bloggari taannoin esitteli lempitalojaan Helsingissä, ja antoi siis idean.
Minun on vaikea valita lempitalojani tästä kaupunkikompleksista, täällä on niin monta kivaa, mutta jos nyt saisin määrän supistettua edes puoleentusinaan. Kuvatuksia ja turistihörhötystä. (Klikkaamalla voi kuvia loogisesti tarkistella suuremmassa koossa)
- Alkuun esimerkiksi tämä piparkakkutalo (ja leipomo) Hoenheimista. Oikein hupaisa kaikessa kitscheydessään.
- Toisekseen on pakko mainita perinteistäkin perinteisempi elsassilainen arkkitehtuuri, jota Pikku-Ranska vallan hyvin edustaa. Taloja ei oikein voi ottaa irti kontekstistaan, eivät ne olisi yhtä kivan näköisiä. Pikku-Ranska, la Petite France ei ole saanut nimeään suinkaan ulkonäkönsä perusteella, varsinkaan kun se heittää ennemminkin tois puol jokke. Kerrotaan, että aikanaan alueella olisi sijainnut sotilassairaala, jossa miesraukkoja hoidettiin kuntoon "ranskantaudista", eli syfiliksestä...
- Kerrostalo-osastolta kivoja esimerkkejä löytyy ihan kotikulmilta. (Tai tämä tarkemmin ottaen kasvitieteellisen puutarhan vierestä) Yhdessä noista taloista oli taannoin myytävänä 7 h + keittiö. En edes uskalla arvailla mikä mahtoi olla hinta. Mutta joku sen osti.
- Seuraavassa ylivalottuneessa ja vinossa olevassa otoksessa on Joka Perheen Unelma. Tilava omakotitalo melkein keskustassa, joen rannalla ja vieläpä omalla puutarhalla.. niin ja hiljaisen kadun varrella. Joko joku haluaa asuntolainan?
- Tai mitenkäs olisi oma linna? Onhan tuo vähän pompöösi ja jotenkin tuo valkoinen muovinen puutarhatuolisarja ei nyt oikein istu kuvioon. Mutta niinhän sitä sanotaan, että raha ja hyvä maku eivät välttämättä kulje käsi kädessä.
- Oma suosikkini on kuitenkin jollain tapaa se talo, jonka bongasin ensimmäistä kertaa muutama viikko sitten ohikulkiessani. Isohko autiotalo valtaisan villiintyneen puutarhan keskellä, aivan muutama kilometri keskustasta ja kivenheiton päässä Euroopan instituutioista. En tiedä kenelle se kuuluu tai miksi sitä ei haluta/ voida myydä kenellekään, mutta luulisi että tuollaiselle olisi ottajia. Etenkin tässä kaupungissa, jossa talonostajilla ei tunnu olevan pikkurahasta puutetta.
Työtähän sen kuntoon laitto vaatisi, mutta jos minulla olisi ylimääräiset pari miljoonaa...
----
Tästähän tulee ihan vallan kuvablogi.
Näin ennen yksipäiväisen viikonlopun viettoon lähtöä (lauantai-iltana palaan takaisiin Strassiin ja sunnuntaina olen ahkera opiskelija... yeah right) halusin vain todeta, että täällä on melkein kesä. Kommuunimme harrastaa lounastamista parvekkeella auringossa.
Parvekepuutarha lisii ja voi hyvin auringossa. Toivottavasti ei liian hyvin, en halua hukkua viidakon keskelle.
Miksi ihmeessä naapuritalon piha (ylempi) on paljon kivempi kuin meidän pihamme (loogisesti alempi) ? Onneksi on parveke niin ei tarvitse nauttia brunssia tuolla betonilla.
Varma kesänmerkki, osa 1. Tämä bloggaaja lähtee liikenteeseen hameessa ja pikkukengissä. Kuten tarkkesilmäisimmät lukijat voivat huomata, jalassa on kuitenkin vielä sukkahousut. Ei täällä sentään niin lämmin ole!Mitä tänä viikonloppuna tein?
Pakoilin kokeisiinlukua, pakoilin kokeisiinlukua ja pakoilin kokeisiinlukua.
Olen siis
siivonnut,
nukkunut,
silittänyt,
tehnyt uunikalaa,
nukkunut,
kuvannut blogiin rätei lumpui ja lureksii...
nukkunut,
surffannut netissä,
katsellut ranskalaista pollarisarjaa ja englantilaista huumoria...
Ja jopa vähän opiskellut. Tänään.
Nyt pitäisi vielä keksiä mitä teen tälle:
Kyseessä on siis talomme kierrätysroskiksesta muutama päivä sitten pelastettu kasa lasten- ja nuortenkirjallisuutta ja sarjakuvia. Itselleni talletin muutaman espanjankielisen Astérixin, Alexandre Dumas'ta ja ranskankielista Dostojevskia.
Edit: Jos joku siis haluaa esim. J'aime lire -sarjaa, Mikki Hiiren seikkailuja, luontokirjoja tahi hiirisatuja ranskaksi, kättä ylös. Tulee postikulujen hinnalla... On tuolla yksi Topolinokin näemmä.
Siinä sivussa olen ihmetellyt, kuinka hyvän mainosvaltin muutamat muotiin, tyyliin tai ihan-mihin-vain liittyvät yritykset ovat keksineet.
Järjestetään brunssi tahi illallinen, ja kutsutaan paikalle muutama muotibloggari. Lähes ilmaista mainosta: illallinen takaa selkeästi suuremman näkyvyyden (nuorison parissa) kuin mainoskampanja johon uppoaisi kaksikymmenkertaisesti rahaa. Viimeisimmäksi koukkunsa kalaveteen iski Nissan. Ja nyt sitten japsiautoista kirjoitetaan esim. *blogissa* , *blogissa*, *blogissa* tai *blogissa*. Ja minun blogissani. Lukijoita yhteensä tuhansia per päivä.
Tajuavatkohan nuo edes tekevänsä ilmaista mainosta autofirmalle, vai onko shampanjan ja Micran houkutus tarpeeksi suuri... ja niin ollen mainosta voi vähän tehdäkin.
Vai olenko se vain minä joka olen kateellinen, koska merkityksetöntä ulkosuomalaisbloggaria ei koskaan kutsuta mihinkään?
Uskomatonta silti, miten suuryritysten markkinointiosastot haistavat heti sen kenellä on vaikutusvaltaa...
