Sänkyjen iloja

Niin, enkös minä sanonutkin olevani mystizen zen?
Olenhan minä toki joskus muuttanut neljänkin päivän varoajalla.

Madame la Propriétaire soitti viimein ja ilmoitti haluavansa tehdä "asuntotarkastuksen" (ja nähdä meidät silmästä silmään, I guess) ensi maanantaina.
"Maanantai, madame, on pikkuisen hankala päivä, minä kun olen ja työskentelen Strasbourgissa." Olokoot, vaihdan vapaan iltapäiväni torstaista maanantaille, turhapa tuosta on ongelmaa tehdä.

Puolentoista viikon päästä pitäisi kai sitten muuttaa. Siitä se riemu syntyykin.

Kerrottakoon, että minulla on parvisänky. Semmoinen Ikean metallinen parvisänky, joka ei itseasiassa ole minun vaan L:n. Se on minulla vain lainassa. Kun viime joulukuussa muutin, purimme ja uudelleenkokosimme sen L:n kanssa. Ilman ohjeita, illasta jo äärimmäisen väsyneinä.
Tällä kertaa L. kieltäytyi kategorisesti koskemasta sänkyyn. "Pyydät Ollin tai jonkun auttamaan. En halua aloittaa yhteiselämäämme avokriisillä."

Muuttaminen on muutenkin huiman kivaa. Niinkuin silloin kun muutin Strasbourgiin. En tuntenut juuri ketään, joten muuttoapuna oli L. ja yksi kaveripoika. Minä olin kuumetaudissa ja siis miltei kykenemätön mihinkään raskaampaan... niin ja muutin viidenteen kerrokseen hissittömään taloon. Siinä vaiheessa kun minun parisänkyäni raahattiin ylös, paikalle osui onneksi asunnosta poismuuttava nuorisohenkilö kavereidensa kanssa. Muuten olisi saattanut sänky jäädä kadulle "viekää pois!" -lapun kanssa.


Jyväskylän aikoihin tein muuton neljän päivän varoajalla. Kämppikseni soitti maanantai-iltana, jotta meille olisi uusi asunto tarjolla nyt. Koska kämppis oli kesätöissä toisaalla, minä haalin muuttoporukan (lähinnä silloisista naapureistani ja yhdestä kaverista) ja tosiaan hoidettiin operaatio saman viikon torstaina.
Silloinkin sängynruoja aiheutti ongelmia. Pojat kantoivat sängyn rappusia kuudenteen kerrokseen, sillä se ei kuulemma mahtunut hissiin.
Oudosti, vuotta myöhemmin poismuuttaessani, sama sänky mahtui kyseiseen hissiin. Aina ei voi onnistua.

Nancyssa ensimmäinen asuntoni oli tosiaan suuresti rakastamani (not) asuntolahuone, ja toisena oli tarjolla 18 neliötä. Yksiö. Pieni kuin koirankoppi, mutta ah, oma rauha, oma kylppäri, oma "keittiö". Aerobiccaava naapuri. Oi niitä aikoja.

Nyt odotan innolla sitä vaihetta kun pitää kantaa pesukone kolmanteen kerrokseen.
Ja pesukoneen asennusta. Arvatkaa kuka ei ehkä anna poikaystävänsä ryhtyä siihen hommaan... Minä olen meistä se jolla pysyy vasara kädessä!